<-- Spiron Uni
> Etusivu > Georgiksen Koitos
--> Talvenvietto
Kuten muistamme, jäi Georges Spathaarsiaan sairastamaan salaperäistä kuumetautiaan kun muut harmaahaukat lähtivät etelään Spiron unen perässä. Havahduttuaan ja huomattuaan asian laidan Georges ei kuitenkaan puhjennut huutamaan kostoa, vaikka olikin kummastunut tästä käytöksestä. Vähänpä hän tiesi että kysymys oli elämästä ja kuolemasta.
Georges itse oli kuitenkin liikkeellä vakaumuksella. Pargion hänen olisi kohdattava, tuli mitä tuli. Spathaarsiasta hänen olisi kuitenkin ollut turha yrittää saada tovereita ja opasta mustille kukkuloille, niin vähän tämä vuodenaika oli tuonut kaupunkiin niitä, joiden mieli mieltää suurtekoihin.
Tähän tukaluuteen nyt kuitenkin astui elementalisti Kleitos, joka oli poikkeus säännöstä mitä tulee pelkuruuteen. Ylipäätään tämän seikkailun alku meni sellaisessa rauhallisen miellyttävässä hahmojen navigoinnissa asemiin ja seurueeseen. Kleitos joka tapauksessa ei epäröinyt iskeä sopimusta Georgiksen kanssa, sillä tällä oli jotakin mitä elementalisti halusi: pääsy Frosyliksen, näiden osien mahtavimman elementaalivelhon puheille.
Tämän jälkeen läksi Georges kuitenkin uhraamaan suojelijalleen, kettujen kreiville, toivoen että tämä opastaisi hänen luokseen tovereita tähän taistoon. Matkalla hän pistäytyi mielijohteesta keskustelemassa maagi Zomuiksen kanssa näistä tapahtumista. Zomuikselta urho sai kuulla, että paikallisen uskomuksen mukaan hämäläisten soitanto (jota sankarimme olivat aiemminkin kuulleet) voi aiheuttaa heikkotahtoisissa kaukokaipuuta tai muita vaikutuksia, kun taas vahvat luonteet jotka eivät taivu se usein iskee vuoteenomaksi. Tämäköhän ne harmaahaukat sitten lähetti odottamattomasti matkaan?
Joka tapauksessa, kun Georges uhrasi niin kuin kettu on opettanut ja odotti kärsivällisesti, ei suinkaan miekkamies vaan pieni kettu astui Georgesta vastaan metsänreunaan. Välittömästi kleeri tiesi mitä tehdä, hän otti Kleitoksen ja varusteensa ja lähti seuraamaan tuota kettua.
Toverukset seurasivat kettua kärsivällisesti, ja voi olla että Georges alkoi nyt aavistaa millainen mies Kleitos olisi. Tämä nimittäin kantoi pitkää soihtusauvaa mukanaan ja puhui palavalla kiihkolla tulesta. Nythän on niin, että elementalisti, hakiessaan voimaa liian nopeasti, usein suistuu raiteiltaan ja dementoituu vallanjanossaan. Tuli on tässä vaarallinen elementti, sillä se on kärkäs hallitsemaan niitä jotka eivät jaksa hallita sitä.
Oli miten oli, Georges ja Kleitos seurasivat kettua pientä metsäpolkua myöten aina iltaan asti, jolloin kettu katosi heidän saapuessaan metsäaukiolle. Georges ymmärsi, että heidän on aika leiriytyä, ja niin he tekivät. Mutta nyt tämän viisaus kävi selväksi, sillä tapahtui mitä ihmeellisin asia:
Metsästä hoippui väsyneenä ja nälkiintyneenä Georgeksen vanha toveri Rapiér. Hän raahasi mukanaan Brokaksen valamiekkaa ja kertoi juosseensa viikon yhteen menoon yhyttääkseen kohtalonsa. Miekka oli selvästi ottanut miehen haltuunsa ja juoksuttanut tämän täyttämään valaa, surmaamaan pargion Lykaionia.
Georges kiitti kettua tästä onnesta, sillä kyllähän luotettava toveri kelpasi hänen rinnalleen. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen kun molemmat huomasivat elementalistin käyttäneen tilannetta hyväkseen ja alkaneen lisäämään tuleen puuta, niin että se nousi hirmuisena kokkona metsän siimeksessä. Vasta kun puiden lehvästö alkoi kärvistyä tuli Kleitos järkiinsä, mutta sittenkin hänet saattoi nähdä myöhään yöhön nuotion ääressä tökkimässä kepakoita tuleen.
No, Georges jatkoi jumalmatkaansa kun aamu koitti ja kettu hyppäsi puunoksalta jatkamaan matkaa. Tällä kertaa matka vei ylös rinnetta, ja päivä oli suunnilleen puolessa kun sankarimme viimein saapuivat korkean kukkulan huipulle. Koska kettu katosi jälleen määräsi Georges tauon paikalla.
Meni hetki, ennen kuin fylaksi ymmärsi että näkyvyys kukkulalta oli erinomainen joka suuntaan. Silloin hän nousi ja katsoi ympärilleen, tutkiskellen maailmaa jalkojensa juuressa. Luoteessa nousi kukkulain rivi jonka Georges tunnisti mustiksi kukkuloiksi, mutta matka sinne oli pitkä ja tiheän metsän peittämä. Pohjoisessa kajasti harmaa rantu jonka täytyi olla Pangaian hampaat, pelottava louhikko jonka kanssa urho oli ennenkin tehnyt tuttavuutta. Idässä oli varmasti meri, ja kaakossa ehkä häivähdys Spathaarsiaa.
Mutta etelässä oli näky erikoisin, sillä totisesti näki täältä ns. valkoiselle kukkulalle, elementalisti Frosyliksen vartiopaikkaan. Kukkulalla paloi suuri, luonnottoman suuri tulipalo. Tämä selitti Kleitoksen havainnon viime yöltä, kun taivaanranta kajasti sillä suunnalla punaisena.
Aikaa näyn merkityksen arvaamiseen ei nyt kuitenkaan ollut, sillä tuskin oli Georges nähnyt mitä hänen pitikin kun kettu palasi taas ja matka jatkui. Tällä kertaa toverukset saivat matkata hyvän tovin, leiriytyä ja jatkaa matkaa taas aamulla. Kuitenkin ennenpitkää he tulivat kapeaa polkuaan kohtaan jossa kettu katosi heidän näkyvistään.
Kun ei muutakaan voinut, Georges määräsi toverinsa etenemään. Pian polku saapuikin vuolaan puron luo, ja puron takana olleen luolan. Rapiér oli välittömästi valmis tutkimaan luolan karhujen varalta. Mutta tuskin oli hän ehtinyt laskeutua puroon sen poikki kahlatakseen, kun hirmuinen karjunta luolasta pysäytti hänet. Sankarimme saattoivat vain katsoa kauhuissaan kun hirmuinen ötökarhu eli hippiörkki nousi levoltaan.
Mutta eikös vain Georges osoittanut taas johtajantaitojaan ja suorastaan kettumaista tarkkanäköisyyttä. Hippiörkit ovat lihaksikkaita, rumia ja karvaisia, mutta se ei estä Georgesta neuvottelemasta niiden kanssa. Ja niin vain tämäkin ötökarhu myöntyi puhumaan, semminkin kun Georges suoraviivaiseen tyyliinsä paljasti heidän matkansa tarkoituksen. Tämä hippiörkki nimittäin janosi kostoa, kuten voitte lukea täältä.
Kun hänen seurueensa oli näin kasvanut läksi Georges taas itsevarmuutta puhkuen jatkamaan matkaa. Mutta polku katosi iltaa myöten aluskasvillisuuden sekaan, eikä seurueen auttanut muu kuin pysähtyä.
Aamu toi kuitenkin uuden toivon, ja kettu ilmaantui jälleen opastamaan sankareitamme. He seurasivat sitä nöyrästi, sillä kaikkien käsitys reitistä oli vähintään hatara. Eikä kukaan heistä pystyisi välttämään kukkulain vartijoita, joten he olisivat tuomitut jos Georgeksen johdatus pettäisi.
Ja pettäisikö se? Kettu nimittäin ryhtyi kiihdyttämään vauhtiaan ja pinkoi eteenpäin melkein kuin yrittäisi karistaa seurueen kannoiltaan. Ötökarhu Ramra kuitenkin piti sen näkyvissään aina aukiolle asti, eikä sen jälkeen muistanutkaan sitä.
Aukiolla nimittäin kannon nokassa istui karhu, aivan kuin ihminen saattaisi. Muut sankarimme ryntäsivät myös aukiolle, valmiina jahtaamaan kettua. Harvinaisesta ja vaarallisesta kahu muuttui oudoksi kun se vastasi kysymykseen ketun suunnasta tassullaan. Viimein karhu puhui ja kysyi toverusten henkilöllisyyttä.
Kävi pian ilmi että tämä oli karhu Logos, jonka luoja ja isä oli maagi Tsakarikos. Ja vaikka olikin epäileväinen, liittyi se viimein seuraan kun kuuli matkan päästä. Näes maagin tappajat oli juurikin tuo mustan kukkulan väki, ja hän janosi kostoa.
Karhu arveli tietävänsä reitin sen vesiputouksen tykö jonka alla Georges tiesi Lykaionin piileksivän. Vastoin parempaa tietoaan Georges myöntyi siihen että Logos johtaisi heitä eteenpäin.
Näin tuli Ramran henki jäämään karhun kontolle; kävi nimittäin niin, että toverukset näkivät tiellään joukon kentaureita. Joku tunnisti nämä Ionaialaisiksi kentaureiksi, siksi heimoksi joka on alisteinen mustille kukkuloille. Nämä on helppo tunnistaa niiden lyhyeksi leikatuista hiuksista ja kehosta, jonka yli risteilevät arvet.
Rapiérkin on lie osasyyllinen Ramran kohtaloon, sillä hänet kentaurit kuulivat. Georges kantaa osansa, sillä hän neuvotteli luottavaisesti. Kun joka tapauksessa kentaurit heittivät keihäänsä ja nostivat peitsensä olivat sankarimme tukalassa paikassa, sillä vain Logos oli jäänyt kätköön kentaureilta muiden paljastettua itsensä.
Ja todellakin, kentaureiden laukatessa niiden hirmuinen ensimmäinen isku osui suoraan Rapiériin, kaataen hänet suoralla rintaan osuneella iskulla. Pian seurasi Ramra, eikä hän nousisi enää kentaurin kavion murrettua hänen kallonsa.
Ensin kuitenkin hyökkäsi Logos, sillä se hiipi taistelun taakse ja yllätti kentaurit hirmuisin kynsin ja hampain takaapäin. Kun vielä Georgeskin kamppaili urheasti kaatuivat myös kentaurit ja viimein pakeni hänen vihaansa. Kleitos poltti mitä sallittiin, ja Georges poimi mukaansa johtajan keihään.
Mutta nyt olivat sankarimme haavoittuneet, eivätkä voineet kiiruhtaa. Karhu jatkoi johtamista, ehkä varovaisemmin. Joka tapauksessa illan hämärtäessä kantoivat he Rapiérin hylättyyn mökkiin metsän ja hampaiden välissä.
Seuraavana aamuna heräsivat urhot mökistään erikoiseen näkyyn; kettu oli lienee opastanut uutta lihaa tulen alle, sillä karhu ja tuntematon pelasgi tuijottivat toisiaan liikahtamatta ulkona. Tämäkin mies, Orgo, liittyi sankareihin kun Georges oli ensin paininut hänet maahan.
Urhot nyt joka tapauksessa jatkoivat matkaansa. Tie vei seuraavina päivinä yli mustien kukkuloiden itäisten kylkien, jotka olivat jauhomaisen tuhkan peitossa. Hämäläisten soitanto kuului nyt selvästi, niin että se tunkeutui sankareidemme uniin öisin.
Viimein saivat he näköpiiriinsä sen vesiputouksen josta oli puhe. Tässä tuo Orgo teki heille palveluksen; hän piilotti näes sankareiden leirin niin, että kun lentävät olennot yöllä etsivät heitä eivät ne heitä löytäneet.
Sitten tuli se aika, jolloin sankarit punnittaisiin. oliko Georges kerännyt itselleen seurueen, joka riittäisi tähän tarkoitukseen? Vai oliko seurueen työ tehty kun Georges oli tuotu vesiputouksen äärelle?
Sankareiden lähestyessä lampea voimistui hiljainen soitanta (rumpukomppikin erottui; se oli todellista paholaishumppaa, o fortuna alkeellisilla soittimilla), oli selvää että tämä ratkeaisi tässä ja nyt. Sankarimme tunsivat tämän ja alkoivat sytyttää nuotioita niin, että heidän elementalistillaan olisi millä työskennellä.
Mutta tuskin oli puu kerätty kolmeen nuotioon kun joku huomasi pargionin metsikössä. Georgesia sama temppu ei kuitenkaan hämännyt kahdesti, vaan hän uhkasi ja nauroi kuvajaiselle. Nyt humpan yli ulvoi ääni, ääni Lykaionin. Tämä kutsui Georgesta ja haastoi hänet kaksintaistoon, arvaten että voisi näin tappaa tämän ilman toverusten asiaan puuttumista. Kai pargion pelkäsi karhua, elementalistia, voimakkaita vihollisia kaikki.
Georges tietenkin hyväksyi, sankari. Pargionin hahmo näkyi vesiputouksessa ja se puhui heerokselle. Tämä ei kuitenkaan langennut syväsilmän lumoukseen, vaan ravisti päätään ja uhkasi Frosyliksen keihäällä Lykaionia, niin että se tulisi edemmäs ja syöksyisi lammen yli hänen kimppuunsa.
Ja niin tapahtuikin; pargion syöksyi näkyviin, ottaen susimaisen hahmon ja uiden nopeasti kohti fylaksia joka oli valmis ottamaan sen vastaan kolmen nuotion sisällä jotka elementalisti sytytti tuleen.
Georges oli kuitenkin valmis ja sinkosi keihäänsä kohti hirviötä, joka näin otti ensimmäisen haavansa. Tuskin oli aikaa sankarillamme vetää miekkansa (jonka oli edeltäkäsin siunannut ketun nimellä) kun Lykaion oli jo pitkine kynsineen hänen kimpussaan.
Ensimmäisen väkivaltaisen iskujen vaihdon jälkeen, kun pargion huomasi aseen pystyvän hänen nahkaansa, otti tuo monien taistojen mestari uuden suunnan hyökkäykselleen. Se nimittäin pureutui hampaillaan heeroksen miekkakäteen, pakottaen lakedaimonilaisen luopumaan aseestaan. Näin varustautuneena oikeni jälleen pargion, ottaen hirveän sotaherran tavoin miekan käsiinsä.
Ja kauheita olivat ne iskut jotka satelivat tuosta miekasta. Georges kiskoi selästään keihään miekan tielle, mutta se pirstoutui niiden voimasta. Hirveästi hän haavoittui huolimatta kilvestään ennen kuin sai toisen keihään esiin.
Epäilemättä toverukset olivat valmiit syöksymään väliin, huolimatta kunniasta. Sillä eivätkö he olleet tulleet tänne Georgiksen tähden? Mutta juuri silloin kai oli kettu taas Georgiksen mukana, sillä pargionin ivallisesti nauraessa polvilleen vaipuneen Georgiksen edessä tämä pyöräytti keihäänsä napakalla liikkeellä kuten on tapana Lakonaidien tykönä ja yllätti hirviön syöksemällä sen tämän kyljen lävitse. Ja totisesti, hänen käskystään syttyi tuo Frosyliksen keihäs ilmiliekkiin, korventaen tiensä pedon lävitse ja haavoittaen sitä pahasti fylaksin painaessa asetta koko voimallaan.
Silloin peljästyi pargion, ja sen iva muuttui valitukseksi. Käännähtäen, pudottaen miekan ja pyöräyttäen käsiään se peitti Georgiksen näön punamustaan verhoon, jonka hälvetessä peto oli kadonnut. Georges ei epäröinyt, vaan kutsui parantajansa hoitamaan haavojaan ja valmisti miehensä ajojahtiin, olihan pargion epäonnistunut kaksintaistelun viemisessä loppuun.
Nyt Georges kuitenkin ymmärsi millainen joukko taistelua seurasi, sillä metsässä näkyi hahmoja ja kuului suuri meteli, josta hän ymmärsi ettei hänen sallittaisi viedä ketään mukanaan pargionijahtiin. Sillä hetkellä elementalisti Kleitos aisti tuon palavan keihään, vieläkin pargionin lihassa, ja osasi neuvoa Georgiksen vesiputoukseen.
Epäröimättä hyökkäsi siis Georges yksin, taakseen katsomatta putoukseen, vaikka olikin vakavasti haavoittunut. Siellä hän löysi matalan käytävän johon hänen oli kontattava polvillaan. Kettu valaisi pyynnöstä Georgiksen tietä, paljastaen pargionin veren joka oli vuotanut kivelle.
Kaiken oli heeros käyttänyt päästäkseen tähän asti, mutta vielä hänen lakedaimonilaiset refleksinsä pelastivat hänet, samalla tavalla kuin hänen kestävyytensä teki aiemmin. Näes Georges kurkistaessaan käytävästä avautuvaan huoneeseen kai kuuli jotakin ja nopeasti kiskaisi päänsä pois tieltä (hänen piti ottaa kypärä pois ryömiessään), väestäen juuri pikimustan keihään joka iskeytyi tuon Lykaionin kädestä kiveen kipinöiden.
Nyt Georges syöksähti huoneeseen ja nousi pystyyn kohdatakseen hirviön viimeisen kerran, taas petomaisessa hahmossaan. Olisiko se ollut pelkoa Lykaionin silmissä, kun kiiltävään metalliin kietoutunut ihminen nousi yhä häntä vastaan? Joka tapauksessa hirviö ryntäsi käsiksi soturiin, yrittäen murtaa hänet maahan. Vaan turhaan; Georges oli miekkoineen valmis ja huulillaan rukous iski hän terän läpi susihirmun, katkaisten sen selän ja halkaisten vatsan.
Kauaa ei Georges ehtinyt hengähtää, kun hän tajusi suuren metelin joka ylitti vesiputouksen äänen. Kiirehtien hän koppasi mukaansa pargionin keihään ja leikkasi tämän pään, ryömien minkä ehti ulos luolasta.
Ulkona sankarin toverit odottivat henkeään pidättäen kumman taistelijan hahmo paljastuisi putouksen takaa. Georgeksen astuessa esiin meteli metsästä vain yltyi. Oli kuin puut olisivat kaatuneet ryskyen ja sihinä oli kuin sademyrsky, karjunta kuin ukkonen.
Tajutessaan asian laidan määräsi Georges Kleitosta polttamaan tuon mustan keihään, samalla kun hän itse esitti vastuksensa pään metsänväelle. Meteli yltyi, yksinäinen ötökarhukin hyökkäsi joukosta kohti sankareita. Useimmat tuskin huomasivat kun saartorenkaan vasen sivusta, Ionaialaiset kentaurit, pakeni syrjään ja väistyi voittajan tieltä.
Olisiko ollut kettu joka puhui hädän hetkellä Georgikselle, mutta hän tiesi mitä piti tehdä. Kleitoksen silmät paloivat hiilinä ja oli selvää ettei elementalistia voisi enää pysäyttää. Tuli hulmusi hänen ympärillään, leviten rinkinä vyötärönkorkeudella kaikkiin suuntiin. Heidän olisi paettava.
Onneksi Logos tiesi tien, se oli nähnyt kentaurien luopumuksen. Epäröimättä he pakenivat läpi mustan väen, paitsi Kleitos, jonka voima oli nyt suuri ja hirmuinen hänen aloittaessaan suuren palon nielemään metsän ja maan.
Sankarimme pakenivat aina iltaan asti, ja vielä silloin palasi Logos Georgeksen vaatimuksesta hakemaan Kleitoksen, joka oli kulutettuaan itsensä loppuun jäänyt matkalle. Epäilemättä pimeät voimat olivat alkaneet sen rankkasateen joka soti elementalistia vastaan ja rajoitti häntä polttamasta kaikkea noilla kukkuloilla.
Georges oli voittanut. Logos johti ihmiset perässään metsän polkuja mahdollisimman loitolle mustasta vihasta, piiloittaen heidät luolaan kunnes ilma selkeni ja voimat riittivät matkan jatkamiseen. Georges hyvästeli karhun (joka otti Rapiérin mukaansa) kiitollisena, vaikka olikin häiriintynyt tämän synkistä ennustuksista koskien Frosylista ja tulipaloa jonka Georges oli nähnyt toisena päivänä.
Muut kuitenkin jatkoivat matkaansa Spathaarsiaan, ja toden totta: vasta äsken oli kaupunkiin ratsastanut (kentaurilla!) mies Georkantos, lakedaimonista tullut haltijansurma. Hän tuli tuhkaa hännillään ja kehonsa palaneena, eikä ratsukaan (Syllas, ettei vain?) kestänyt vaan kuoli. Georkantoksen suuri tarina, josta häntä kestittiin, oli siinä kuinka hän oli mennyt punnitsemaan tuota valkoisen kukkulan maahista (valkoinen siksi, että syksyllä sen pinta puhkeaa lumitähdistä kukkaan), Frosylista joka on asettanut itsensä metsänväen ja haltijain palvelukseen. Taas oli hän palvellut ihmisen sukua, sillä tuo Frosylis oli kuollut hänen kätensä kautta.
Tässä oli ehkä tarinan molli: Georges oli surmannut pargionin, mutta Georkantos oli surmannut etelän tapin. Olisittepa nähneet ne silmät, kun Georges sylki ja kirosi, julistaen ettei hänen puolestaan lakedaimonin sankareilla, haltijansurmilla, ole mitään asiaa pohjoiseen. Tämä päivä haavoitti ehkä Lakedaimonin poikaa pahemmin kuin pargionin kynnet. Oliko mikään voitto tämän arvoinen?
<-- Spiron Uni
> Etusivu > Georgiksen Koitos
--> Talvenvietto