Vapaalla: Roolipelit

Vuoden 2007 aikana me@tktl:ssä esitellään käpistelijöiden harrastuksia. Ensimmäisenä vuorossa on monenkin tietojenkäsittelijän suosima roolipelaaminen – moni sitä harrastaa mutta harva siitä haluaa puhua!

Kätketyt kasvot -larppi sijoittui naamiotanssiaisiin vuoden 1899 Ranskassa.

Kyselin tätä juttua varten moneltakin käpistelijältä roolipelaamisesta – yhteensä seitsemältä – mutta vain yksi heistä osoittautui halukkaaksi kertomaan aiheesta. Roolipelaamiseen vihkiytymättömänä kummastelin asiaa, ja minulle arveltiin sen johtuvan siitä, että varsinkin lajin konkarit ovat saaneet sitä kyllästymiseen asti selostaa. Live-roolipelaaminen alkoi Suomessa 1980-luvun lopulla, ja roolipelaaminen yleistyi 1990-luvulla.

Roolipelaamista 10-vuotiaasta harrastanut Mikko Heimola tuli laitokselle opiskelijaksi vuonna 1999, ja vuodesta 2002 hän on toiminut sivutoimisena tuntiopettajana. Mikko on jäsenenä Helsingin yliopistolla toimivassa roolipelikerhossa Alter Egossa. Mikon mukaan kaikissa suomalaisissa yliopistoissa toimii roolipeliyhdistys.

-Pääkaupunkiseudulla vaikuttaa Alter Egon lisäksi TKK:lla toimiva ORC, ja tietysti muita kaikille avoimia yhdistyksiä.

Alan suuri tapahtuma on vuosittain järjestettävä Ropecon, jonka taustaorganisaatioon sekä Alter Ego että ORC kuuluvat.

Roolipelit ovat fantasiamaailmoja

Mikkokin toteaa, että roolipelaaminen vaati ennen puolesta puhumista, kun ilmiö oli uusi eikä tiedetty, mistä siinä on kysymys. Itse Mikko aloitti harrastuksen 10-vuotiaana kavereidensa kanssa.

-Ensimmäisinä vuosina en ollut mukana yhdistystoiminnassa, vaan pelasimme vain kavereiden kanssa omalla porukallamme. Ensimmäinen pelini oli Tolkienin Taru sormusten herrasta –kirjoihin pohjautuva, keskiaikaistyyppinen fantasiamaailma. Tällaiset ovat yleisiä roolipelimaailmassa. Pyrkimyksenä on luoda tarinoita uudestaan omien, keksittyjen hahmojen kautta.

Roolipelaamista voidaan sanoa olevan kolmenlaista: lauta- tai pöytäroolipelaaminen, live-roolipelaaminen sekä tietokonepelaaminen, jonka suhteen Mikko haluaa teroittaa, että sen tulee olla interaktiivista useamman pelaajan peliä ollakseen roolipeliä.

-Perinteisessä pöytäpelissä 4-6 henkilöä kokoontuu pöydän ääreen. Yksi on pelinjohtaja ja muilla on omat hahmonsa, joille he ovat luoneet motiiveja ja tavoitteita. Pelimaailma on pelinjohtajan luomus, mutta itse tarinankerrontaan osallistuvat kaikki, Mikko kertoo. Pelinjohtajan roolissa on koulukunta- ja mieltymyseroja.

-Hän voi johdatella tiettyyn kehittämäänsä tarinaan, tai sitten antaa vain yleisraamit, joiden puitteissa tarinaa kerrotaan – esimerkiksi onko kyseessä eeppinen seikkailu vai arkinen elämä. Joissakin pöytäpeleissä on strategiapelejä muistuttavia piirteitä.

Tunne-elämyksiä ja taidetta

Roolipelien valtavirta on sidoksissa scifi- ja fantasiakirjallisuuteen. Pöytäpelaamista eniten harrastava Mikko sanoo, että roolipelaamista voi verrata kirjojen lukemiseen ja elokuvien katseluun: siitä saa jännitystä, tunne-elämyksiä sekä voi harrastaa tarinankerrontaa yhdessä muiden kanssa.

-Tämä on tavallaan interaktiivista taidetta. Kaikki perinteiset fiktion keinot ovat käytettävissä; draama, romantiikka, komedia.

Kuten elämässä yleensä, myös roolipelaamisessa haetaan arvokkaita kokemuksia. Tätä voi kuvata toiseen todellisuuteen astumiseksi ja myös eskapismiksi, mutta toisin kuin viihde, roolipelaaminen vaatii omaa aktiivisuutta. Yhteiskunnallisenkin aspektin voi Mikon mukaan löytää:

-Joissain peleissä luodaan vaihtoehtoista historiaa tai tulevaisuutta, ja nykyään myös maahanmuuttajille kuulutaan järjestävän roolipelimuotoisia sopeutuskoulutuksia.

Eläytymismenetelmistä puhutaan kaiken kaikkiaan monissa yhteyksissä, sehän ei ole kaukana ihmisten valmentamisesta uusiin tilanteisiin.

Larppaaminen eli näytelmäpelaaminen luo illuusion toisesta todellisuudesta

Live-roolipelaamista kutsutaan myös larppaamiseksi (LARP: Live Action Role Playing).

-Suomeksi tarjottu nykyinen määritelmä on näytelmäpelaaminen. Touhu muistuttaakin näytelmää, ja toisin kuin pöytäpelaamisessa, ihmiset pysyvät koko ajan rooleissaan. Peli kestää yleensä yhden päivän, ja osallistujia on kymmeniä. Illuusio toisesta todellisuudesta pyritään tekemään mahdollisimman täydelliseksi pukeutumista ja käytöstä myöten. Perehtyminen esim. historialliseen aikakauteen on suurta, arvostetaan historiallista tarkkuutta, Mikko selittää.

Viimeisin live-peli, jossa Mikko on ollut mukana, sijoittui kieltolain aikaiseen Suomeen pieneen kylään 1920-luvulla.

–Tuossa pelissä olin poliisimestari. Tulevat pelit, joihin olen menossa mukaan, sijoittuvat 1800-luvun Ranskaan ja 1200-luvun Venäjälle.

Mikko toteaa, että Suomessa pelataan muiden ohella paljon puhtaasti historiallisia live-pelejä. Produktiot ovat isoja ja niiden valmisteluaika voi olla vuosikin. Pelien järjestäminen vaatii paljon työtä eikä tietenkään ole ilmaista. Pelimaksuilla pyritään tavallisesti kattamaan järjestäjien kulut, ja ne ovat tyypillisesti 10-20 euron luokkaa.

-Kaupallisiakin yrittäjiä on ilmaantunut, mutta tällainen toiminta ei ole oikein ottanut tulta.

Käpistelijät ja historian opiskelijat innokkaimpia

Mikko itse pelaa pöytäpeliä noin kerran viikossa, live-pelejä hänellä on tiedossa kolme tälle keväälle. Tällä hetkellä Mikko pelaa viktoriaanisen ajan Englannin ”tapakomediassa”.

-Tällaisessa pelissä ajatuksena on saada hupia eri aikojen tavoista ja elämästä.

Kuka sitten tyypillisesti harrastaa roolipelaamista?

-Käpistelijöitä on touhussa mukana paljon – yhteys tietokone- ja roolipelien välillä on suuri. Historian ja folkloristiikan opiskelijat ovat toinen suuri porukka, he järjestävät lähinnä historiallisia live-pelejä. Roolipelaamisessa yksiä viehättää mahdollisuus luovaan ilmaisuun, toisia historian elävöittäminen, kolmansia strategisten kuvioiden kehittäminen.

Lotta Lounasmeri