| Takaisin pääsivulle | Helmikuu | Huhtikuu | In English | Latine |
Lontoossa maanantaina 16.3.2009
Pikkuveljeni ja hänen kihlattunsa olivat käymässä Suomesta viikonloppuna, ja lauantaina kävimme katsomassa Millwall FC:n peliä Leicester Cityä vastaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin brittiläisessä jalkapallo-ottelussa. Tunnelma oli hiukan erilainen kuin suomalaisilla areenoilla.
London Bridgen asemalla etsittiin oikeaa laituria, jolta juna lähtisi kohti pelipaikkaa, Millwall FC:n kotistadionia nimeltään "The Den" eli "Luola". Kohta huomattiin, että tällaisessa tilanteessa tarvitsee vain seurata huutoa ja keltaliivisiä poliisipartioita. Viimeksi mainitut olivat varmistamassa että kaikkien osapuolten kannattajat pääsevät ehjinä perille. Juna oli tupaten täynnä, ja kävellessämme South Bermondseyn asemalta kohti stadionia jonossa poliisirivistöjen valvovien silmien alla mieleen nousi kuva rangaistusvangeista matkalla työleirille.
Stadionilla kannattajat lämmittelivät oluen ja laulun voimalla: "we are Millwall, no one likes us, we don't care..." Kiipesimme katsomoon lippujen osoittamille paikoille keskikentän tietämille. Meistä katsottuna vasemmassa päädyssä istuivat vierailevan joukkueen kannattajat, jotka oli jo asemalta lähtien ohjattu eri kautta perille.
Pelin aikana areenan täytti jatkuva taustamylvintä, joka tilanteiden kehittyessä nousi välillä korviahuumaavaksi. Silloin tällöin mylvinää rytmittivät eri joukkueiden kannatuslaulut. Kovin möykkä kantautui meistä katsoen vasemmalta, missä kotijoukkueen kannattajat osoittivat seisten mieltään päädyssä huutaville leicesteriläisille. Varsinkin sen jälkeen kun Leicester City oli potkaissut ottelun ensimmäisen maalin, näytti siltä kuin katsomon vasemmassa päädyssä olisi oltu kiinnostuneempia kannattajien välisestä käsimerkkiviestinnästä kuin itse pelistä. Vaikka kyllä meidänkin edestämme viestejä läheteltiin. Eräs tuntui sanovan: "Sinä, sinä siinä viidennellä rivillä, niin juuri sinä, olet runkkari, tiesitkö, niin, runkkari, sinä juuri." Näköjään näinkin vanhana oppii vielä uusia viittomia.
Ottelussa ei tarvinnut pelätä putoavansa kärryiltä, vaikka ei jalkapalloa olisi niin ymmärtänytkään. Takaa kuultiin kommentit aina kun Millwallin puolustaja epäonnistui yrittäessään saada palloa pois Leicesterin pelaajalta: "Fucksakes man, wha' are you doing, Duffy, 'e's an old man, you're a fucking disgrace!" Ja jos tuomari vihelsi pelin poikki loukkaantumisen takia juuri Millwallin hyökkäyksen aikana: "That's fucking bollocks! C'mon, give them a chance, for chrissakes!"
Millwall ei saanut tilannetta korjatuksi toisella puoliajalla ja hävisi lukemin 0–1. Loppuvihellyksen kajahdettua suurin osa katsomosta nousi välittömästi paikoiltaan ja suuntasi tuohduksissaan ulos. Innokkaimmat jäivät vielä stadionin ulkopuolella huutelemaan vastapuolen kannattajille, jotka poistuivat omasta katsomostaan ratsupoliisien muodostaman muurin takana. Tajusimme juna-aseman olevan niin täynnä ettei sinne olisi menemistä, joten otimme bussin Oxford Streetille, jossa ostimme veljelle uudet kengät.
Lontoossa tiistaina 3.3.2009
Kevätlukukauden aikana olen käynyt professori Alexander Ivanovin luennoilla, joiden aiheena on ryhmien esitysteoria. Näille luennoille on kertynyt jonkinlaista mainetta, mikä johtuu osaksi Ivanovin tavasta kertoa allegorisia tarinoita hänen yrittäessään selvittää milloin jotain matemaattista ajatusta, milloin kurssin tai luennon etenemistä yleensä.
Tänään hän käytti koko tunnin symmetrisen ryhmän S4 erään kolmiulotteisen esityksen rakentamiseen. Taulu täyttyi vähitellen laskelmista, sitten se pyyhittiin ja täytettiin uudestaan. Lopulta halutut esitykset löytyivät, ja professori kääntyi innostuneena yleisöön päin. Kun kaikki vain tuijotimme vaitonaisina, osaamatta nähtävästi arvostaa riittävästi hyvin tehtyä työtä, hän kertoi meille seuraavan tarinan.
"Mies tuli laivalle etsimään työtä. Kapteenin tiedustellessa, mitä työtä mies osasi tehdä, hän vastasi osaavansa valmistaa erinomaisia ploppaajia. Koska kapteenilla ei ollut aavistustakaan, mikä tuollainen "ploppaaja" oli, hän kysyi edelleen, mitä sellaisen valmistamiseen tarvittaisiin. Mies vastasi, että hyvän ploppaajan valmistaminen oli hyvin vaativaa: hän tarvitsisi oman työpajan sekä paljon puutavaraa, ja työhän kuluisi monta vuotta. Kapteeni oli hövelillä tuulella ja päätti palkata miehen. Miehelle luvattiin oma työpaja, kohtalainen palkka sekä niin paljon puuta kuin hän vain tarvitsisi.
Mies työskenteli seuraavien vuosien ajan kuumeisesti. Hän kävi uskollisesti työpajallaan, usein aloittaen aamulla aikaisin ja lopettaen vasta pikkutunneilla, tilaten jatkuvasti lisää puutavaraa. Kapteeni ihmetteli tätä kaikkea suuresti, muttei ikinä kehdannut kysyä mitään miehen työn edistymisestä.
Lopulta, kolmen vuoden jälkeen, miehen työsopimus loppui, ja kapteeni tuli penäämään tuloksia. Mies toi kapteenin nähtäväksi parikymmentä senttiä pitkän ja läpimitaltaan kolmesenttisen puunpalan, joka oli liitetty yhteen monesta pienemmästä palasta, jotka puolestaan oli kaikki taidokkaasti kaiverrettu. Kapteeni oli raivoissaan: "Onko tämä muka kaikki mitä olet saanut aikaan kulutettuasi työhön monta vuotta ja määrättömän määrän puuta?" ja enempiä kyselemättä määräsi miehen hirtettäväksi laivan mastosta.
Merimiesten valmistellessa köyttä amiraali sattui huomaamaan, että laivalla tapahtui jotain, ja kiiruhti ottamaan selvää, mistä oli kyse. Kapteeni selitti tilanteen, kertoi miehestä ja työsopimuksesta sekä toi amiraalin eteen miehen valmistaman puupalan. Amiraali tarttui palaan ja tutki sitä ihmeissään joka puolelta. Lopulta hän virkkoi: "Totisesti, kautta Neptunuksen ja kaikkien merenneitojen, tämä on epäilemättä hienoin ploppaaja, jonka olen eläissäni nähnyt!" Sitten hän käveli laivan reunalle, punnitsi puupalaa kädessään ja viskasi sen laajassa kaaressa yli laidan. Veteen osuessaan se päästi kuuluvan äänen: "plop"."
Professorin mukaan tämä tarina kuvaa myös hyvin jatko-opiskelijan toimenkuvaa.