<-- Zeuksiin Kartta
> Etusivu > Kettujen Kreivi
--> Harmaahaukan Linna I
Koska sessio oli vielä nuori emmekä halunneet jatkaa "Zeuxiin kartan" parissa otimme ja käytimme pj:mme antamaa pregoratiivia ja teimme pinon uusia hahmoja. Nämä olivat seuraava joukko uusia seikkailijoita jotka toivorikkaina tulivat Bextropoliksen kiltaan etsimään seikkailua. Joukossa olivat fylaksi Georges lakedaimonilainen (Markulta), Stavros theriitti Suuresta Ko-Buuriasta (Heikiltä) ja Troilus seikkailija Numinasta. Kaikkien taustat ja luonteet ovat vielä vähän hakusessa, mutta pelimme feature onkin se että tausta kyllä löytyy jos kärsivällisyyttä riittää.
No, takaisin asiaan. Hämmästyttävän sattuman oikusta nämä keltanokat kohtasivat killassa pian Rapiérin. Mutta kuinkas ollakaan, lähestyvän syksyn puhaltaessa hyistä viimaa pitkin rannikoita (yksi non sequitur joka kappaleessa kuuluu tyyliin) he antoivat tälle julmasti pakit kun hän yritti värvätä uudet seikkailijat kanssaan tarkasti määräämättömään uhkayritykseen.
Säätäminen jäi tässä seikkailussa, jonka olen nyt nimennyt "Kettujen Kreivi"ksi, vähiin. Hengaillessaan killassa ja nauttiessaan kohtuudella halvasta viinistä uudet sankarimme (joka muuten on seurueen nimi ainakin siihen asti kunnes he saavat oman) alkoivat jo käydä vähän levottomiksi rauhaisaan syyskesään. Mutta annapas ollakaan, kun ovesta hoippui sisään... (sisäpiirivitsi, ei saa välittää omituisesta kappalejaosta)
... nuori nainen. Tämä oli pukeutunut maalaismaisesti, mutta selvästi parhaimpiinsa. Basileian tytöt peittävät julkisesti hiuksensa huivilla ja pukeutuvat värikkäisiin, leveisiin hameisiin ja puseroihin. Näin tässäkin tapauksessa, erityisesti kun kyseessä oli selvästi pyhäpuku. Itse tyttö oli nuori, noin neljätoistavuotias, mikä onkin maaseudulla jo melkolailla naimaikä (kaupungissa erityisesti kansalaiset naittavat tyttärensä vielä nuorempana). Tässä vaiheessa oli vaikea sanoa mitään tarkempaa hänestä, mutta eipähän ainakaan kasvojensa puolesta ollut paha katsoa, kuten konventioon kuuluu (fantasiakirjallisuudessa nuoret naiset ovat poikkeuksetta joko ilkeitä tai kauniita). (Ja nyt kun näitä sulkulauseita harrastetaan, sanottakoon että tokko kuvasin tyttöä näinkään tarkasti tapahtumain tuoksinassa. Kunhan tässä täydentelen asioita joita unohdin tai en halunnut korostaa itse pelin aikana. Huomataan taas että näitä kannattaa lukea vaikka olisi ollut mukana pelissä. Minkä ne jotka ovat osallistuneet hämmentävimpiin sessioihin tietysti tiesivät joka tapauksessa.)
No, taas siihen asiaan, niin tylsää kuin se epäilemättä onkin. Tyttö (jonka saapuminen yksin kiltaan oli jo tapaus sinänsä) siis ryntäsi/säntäsi sisään killan ovesta ehkä vähän sopimattomalla kiireellä. Tuskin kuitenkin oli päässyt oven sisäpuolelle, kun hän jo pysähtyi epävarmana. Silmät vilkkasivat päässä edes takaisin, osuivat suuren salin pitkiin tarjoilupöytiin, palasivat portaisiin ja parvelle ja kiinnittyivät hämärässä huoneessa sinne tänne siroteltuihin pöytiin ja sohviin joilla raavaat miehet vetivät viiniä ja puhuivat työasioista. Jotka, kuten tiedämme, ovat killassa lajia "montakos örkkiä tapoit reissullasi?".
Tyttö näytti jo oikeastaan vähän siltä että olisi ollut halukas poistumaan paikasta jossa häntä ei suuremmin eittämättä kaivattu. Niin pieni ja harmaja hän oli tuossa luolassa ettei oikein kukaan tahtonut tyttöä huomatakaan. Vaan silloinpa ottivat pelaajamme kohtalonsa omiin käsiinsä (mitä auttoi se ettei heille keltanokkina riittänyt muuta paikkaa kuin se vetoisin pöytä aivan oven kupeessa, tulokkaan nenän alta) ja kutsuivat tytön pöytäänsä. Itse kutsun tosin heitti Georges, jota voi lyhyesti luonnehtia sanomalla että mies on rumempi kuin Mephistor, tyhmempi kuin aidanseiväs ja rohkeampi kuin olisi hyväksi.
Yllätykseksemme tyttö ei tuon kauhean uroon kutsua kuitenkaan säikähtänyt pahasti, vaan päinvastoin, kun Troilus (joka puolestaan on miellyttävänoloinen luontojaan) toisti tarjouksen vähän lempeämmällä äänellä luikahti tämä heti pari askelta heidän suuntaansa ja istui alas tyhjään tuoliin. Sankarimme malttoivat tuskin pidättää intoaan kun mahdollinen työtilaisuus roikkui nenän edessä. Kuten muistamme, Bextropoliksen seikkailijain killassa saa aloittava seikkailija vain sellaiset työt joita kukaan muu ei välitä tai huomaa ottaa. Se on semmoinen statuskysymys joka pakottaa useimmat liittymään jo olemassa olevaan seurueeseen (mikä ei liene muutenkaan mikään huono idea).
No, esittääkseni keskustelun parafraasina sen mukaan mitä siitä jäi mieleen:
"Oletteko te seikkailijoita?" tyttö kysyi kainonlaisesti heti istuttuaan. Ehkä hän puoliksi tajusikin miten tyhmää on tuollaisen nuoren tytön vaellella siinä osassa kaupunkia aivan yksinään. Puhumattakaan vieraista pöydistä ja niin edelleen.
"No totta totisesti olemme!" vastasi siihen reippaanlaisella volyymilla Georges, josta muut olivat jo huomanneet että paitsi ettei hänen päätään järki aina pakottanut ei hän oikein osannut suhtautua ihmisiin. Epäilemättä hän oli Lakedaimonissa tottunut reippauteen ja suoraviivaiseen, ylvääseen elämänmenoon. Sekä tietysti naisiin jotka ovat aivan yhtä reippaita eivätkä pelkoa tunne.
Tyttö siirsi nyt kuitenkin säpsähtäen tuoliaan poispäin hyvää tarkoittavasta fylaksista. Näytti siltä ettei hän ollut oikein miettinyt mitä nyt sanoisi.
"Mikäs se asia sinut nyt tänne lennätti?" kysyi viimein Troilus hymyillen ja pidellen pikariaan rauhallisesti molemmin käsin. "Ja Georges ole hiljaa, pelästytät vielä tytön."
"Onkos sinulla tyttö rahaa?" jylisi Georges, ikäänkuin hänet olisi manattu mainitsemalla hänen nimensä. Bisarria on että Georges tosiasiassa halusi tietää tämän koska hän on vakuuttunut siitä että hänen kunniaansa tahraa olla auttamatta köyhiä...
"Voi, ei minulla ole rahaa." tyttö huokaisi "Olkaa kilttejä ja tulkaa ulos täältä." hän sanoi äkkiä, päätettyään nähtävästi ettei empiminen auttaisi. "Minulla on teille aivan hieno tarjous, mutta en halua kertoa siitä täällä sisällä."
Vähän empien sankarimme seurasivat ovesta ulos lennähtänyttä tyttöä. Tästä huomasi selvästi (siis muut kuin Georges, joka luonteensa puolesta käyttäytyi koko seikkailun ajan niin kuin hänellä olisi kovinkin matala viisaus) miten peloissaan hän oli koko kiltaa kohtaan. Sitä suurempaa rohkeutta, tai jotain.
"Minulla on aivan hirmuinen kiire, mutta minä kerron sen mitä aioinkin." sanoin tyttö heti oven ulkopuolella varmistettuaan ettei lähellä ollut ketään. Hermostuneesti kurkustaan naurahtaen hän jatkoi: "Minun pitää mennä kohta, isäni huomaa varmaan että olen poissa."
"No, kerro mikä on hätänä niin näemme että voimmeko auttaa." sanoi taas Troilus, joka oli nopsaan kehittymässä tämän alkavan seurueen puhemieheksi ja johtavaksi voimaksi. Hän on kauppiaan poika Numenan kaupungista, josta hän on tullut koettamaan onneaan seikkailijana. Vaikka yrittääkin rikastua on hän jo nyt osoittanut vastuullisuutensa ja inhimillisen myötätuntonsa, molemmat johtajan ominaisuuksia.
"Oletteko koskaan kuulleet hopeahäntäisestä ketusta?" tyttö kysyi nyt silmät loistaen. Heidän ryhmityttyään ulos hän siirtyi hyvin nopeasti Troiluksen rinnalle ja mahdollisimman kauas Georgesista.
Itseasiassa seikkailijat olivat kuulleet ketusta. Tänä kesänä siitä kerrottiin kaduilla yleistä tarinaa jossa se oli nähty jossakin päin basileiaa. Ketun kerrottiin olevan iso ja sen hännän sanottiin olevan täyttä hopeaa.
"Minä tiedän missä kettu on!" supatti tyttö innoissaan Troilukselle kun tämä myönsi kuulleensa ketusta. "Jos kerron teillekin ja saatte sen kiinni, saanko osuuden rahoista?"
"Yhdeksän kymmenestä tytölle..." aloitti Georges ennen kuin Stavros potkaisi häntä.
"Jos näytät meille missä kettu on, saat neljä kymmenystä voitosta." lupasi anteliaasti Troilus.
Tytön silmät laajenivat ilosta. "Oi miten hienoa! Tulkaa niin pian kuin voitte Lukumiin niin näytän teille sen pesän."
"Miten löydämme sinut?" kysyi Troilus.
"Asun isäni Dakiksen talossa, se on iso talo kylänhallin takana."
vastasi tyttö ja lähti kiiruhtamaan melkein juosten kohti kauppakaupunkia. "Minun pitää kiiruhtaa, minua varmasti kaivataan jo."
"Mikä on nimesi?" Troilus huudahti vielä nopeasti karkaavan tytön perään.
"Kyra!" kuului vastaus.
No, olipas semmoinen kohtaaminen. Kun sankarimme olivat näin saaneet kiinni houkuttavasta tehtävästä (ja rikkoneet taas Eeron pääsääntöä numero 1; konsultoi aina rapsodia) he ilman sen suurempia jupinoita läksivät heti seuraavana päivänä kohti Lukumin kylää joka oli parin päivän matkan päässä Bextropoliista.
Matka sujui rauhaisasti jos ei oteta lukuun Grouchos Kuskusta, syömisen heeroksen pappia, joka yritti käännyttää seurueen puolelleen. Jos joku muistaa itse heeroksen nimen niin saa kertoa.
Lukumissa joka tapauksessa, kertoakseni taas lyhyesti, seurue saapui luvattomaan kohtaamiseen metsässä kylän lähellä Kyran kanssa. Tämä oli valmis opastamaan seurueen ketun kololle. Sitä lapsuuden luottavaisuutta, kuvittelisin.
Tiedettiinhän se että se kettu oli iso. Kyrakin vakuutti että se oli ehkä häntä korkeampi ja paljon painavampi. Mutta tokko sitä uskottiin ennen kuin seurue näki sen ketunkolon. Suuren, vanhan tammen alta juuret olivat nousseet korkealle ja niiden alla olevasta onkalosta alkoi kolo joka oli niin suuri että seurue olisi sopinut sisään itsekin vaivatta. Luolastohuumorin ohessa havaitsimme että mitä ketun nappaamiseen tulee, olivat sankarimme lähteneet soitellen sotaan. Mitään ei ollut, paitsi hirviä määrä köyttä (jota on kaikilla aina vaikkei sitä ikinä tarvita).
Säätämisen jälkeen päädyttiin hakemaan kylästä lammaspata jolla kettu houkutettaisiin ulos kolostaan. Sitten se joko köytettäisiin tai Georges painisi sen kumoon (kuka väitti että se olisi hyvä suunnitelma?). Silmistä huomasi että itse kukin jo suunnitteli leikkaavansa ketunhäntää (tai sitten ei, kun asiaa ajattelee. Tämä poppoo ei suuremmin sure että miksi seikkailemassa ollaan).
Varovasti Stavros hiippaili puun kupeessa kohonneelle kummulle tarkoituksenaan nousta puuhun virittämään ansaköysiä. Kun kykenemättömyys kiipeilyn kanssa iski tuli Georgeskin auttamaan. Mutta eipä se tuntunut onnistuvan pojilta vaikka kuinka huhkivat.
"No mitäs ne miehet siellä heiluu?" kuului yht'äkkiä ääni heidän takaansa. Troilus näki piilostaan vähän matkan päästä kuinka suuren suuren suuri ketunpää oli työntynyt ulos kolosta puun juuristossa. Se silmäili hetken ympärilleen ja kääntyi viimein kuono kohti oksastoa silmäämään mitä hänen kolokummullaan tapahtui.
Georges katsoi ihmeissään kettua. Oliko ääni kuulunut siitä? Hän teki ainoan mitä keksi: "Hyvää iltaa, kettu. Et luopuisi nahastasi?"
Silmänräpäyksessä ketunpää tietenkin katosi. Troilus, joka muisti nyt tarinat 'Kettujen kreivistä', tuli esiin ja esiintyen hyvin kunnioittavasti houkutteli jättiketun jälleen esiin. Se ei kuitenkaan tullut ulos kolostaan vaan tyytyi puhumaan sankareidemme kanssa luolansuulta.
Kun tämä väärinkäsitys ketunnahasta oli hoideltu (ja Troilus oli saanut Georgiksen ymmärtämään että kreivi on ns. vähäjumala) keskustelu vilkastui kummasti. Kun sankarit tarjosivat Kettujen Kreiville mukanaan tuomansa lammaspadan tämä kävi suorastaan joviaaliksi ja päätti kutsua yhden seurueesta luolaansa vieraisille.
Tästä sitten alkoikin melkoinen kilpailu. Näes sekä Troilus että Georgis olivat halukkaat ottamaan riskin, olivathan he toki kuulleet niistä sankarillisista mahdollisuuksista ja suurista lahjoista joita jumalten suosio tuo tullessaan. Mutta kettu halusi ottaa vain yhden.
Mitenkä noiden välillä sitten valitsisi? Alkuun asia näytti selvältä, olihan toinen fylaksi ja tylsä päästään, ei ollenkaan niin nokkela kuin Kreivi olisi halunnut. Ja toinen oli kauppias, ammatti joka totisesti on lähellä Kettujen Kreivin sydäntä. Vähän kumman sankareitamme puhutettuaan kettu päätti löytää osviittaa suosikkipelillään, arvoituksilla. Vähän sitä tässä auttoi Georgiksen ehdutus; vaikuttaa siltä että miehen viisaus heräsi tässä tilanteessa oikein sopivasti ja hän ymmärsi miten ketun pää toimii. Niinpä sai Georgis esittää yhden arvoituksen Troilukselle ja kettu omansa Georgikselle.
No, Georgiksen arvoitus kuului seuraavasti: [kerropa Markku meille se arvoitus, minä sen jo unohdin]. Ja vaikka kuinka Troilus mietti niin tällä kertaa osoittautui Lakedaimonilainen kauppiaan poikaa nokkelammaksi. Ketun arvoitus puolestaan kaikessa visaisuudessaan oli seuraava: "Minä sinulle puhun nyt, ja kun minulta viedään lihat ja luut niin puhun minä sinulle vielä. Mikä minä olen?" Erittäin hyvällä arvauksella (vaikka Markku, eivät luut voi viheltää jos ne on viety) ja sen vähentämällä nokkeluusheitolla Georgis pääsi kiinni oikeaan lankaan. Vastaushan, jos jotakuta kiinnostaa, on tietenkin 'Lehmä, jonka nahasta tehdään rumpu'. Pitänee nyt kun muistan lisätä peliin arvoitustaito... Joka tapauksessa, kettu oli oikein mielissään siitä kuin Georgis osoitti nokkeluutensa pelissä ja ilmoitti esittävänsä päätöksensä seuraavana iltana jos sankarimme palaisivat sen kololle. Saapa nähdä miten käy.
Seikkailu osoittautui viime kädessä vähän monipiippuiseksi kokemukseksi. Toisaalta se oli paikoin melko intensiivinen ja onnistui hyvin laajentamaan ymmärrystämme akaijalaisesta maailmasta. Toisaalta tarinan rakenteen takia monet pelaajat eivät saaneet tehdä paljon mitään, joten peli saattoi olla vähän tylsää. En voi kuten tavallisesti asettaa syytä passiivisille pelaajille koska tarina oli luonteeltaan sellainen ettei siihen ilman erityistä nerokkuutta olisi paljoa voinut sotkeutuakaan pilaamatta sitä. Kiitos kärsivällisyydestä. Seuraavassa tarkemmin seikkailusta:
Kuten muistamme viime sessiosta, salaperäinen kettujen kreivi oli homman nimi. Sankarimme oli kutsuttu seuraavana iltana hämärän aikaan ketun kololle kuulemaan tämä tuomio siitä, kuka seuraisi häntä ketunkoloon. Session alussa Stavros, Georges ja Troilus tapasivat kuitenkin odottamattoman vieraan, Nikonin. Hextorin apupappi oli kylässä sattumalta (sic) värväämässä seuraajia ristiretkelleen pohjoiseen Numinaan.
Ne jotka muistavat Nikonin vanhastaan saattaisivat yllättyä siitä, miten tämä on muuttunut vietettyään muutaman kuukauden temppelissä. Poissa on yksioikoisen maalaismainen kiihotus ja väkivalta, sillä tilalle on noussut kuumeinen kiinnostus jumalten salaisuuksia kohtaan. Tyyppi muistuttaa enemmän lainpuhujaa kuin kleeriä nykyjään. Multiklassaa varmaan filosofiksi kohta.
Nikon joka tapauksessa, kuultuaan tapahtumista kiltatovereiltaan, oli siinä määrin utelias tätä jumalaista kettua kohtaan että päätti seurata sankareitamme näiden tapaamiseen kettujen kreivin kanssa.
Itse tapaaminen sujui pitkälti kuten edellinenkin. Sankarit toivat ketulle jälleen eräänlaisena uhrina lammaspadan, jonka se ottikin vastaan kohteliaasti. Huolimatta Hextorin papin läsnäolosta kettu suostui puhumaan. Jälleen Georges oli se joka osasi valita kettua miellyttävät sanat, ja niinpä tämä teki päätöksensä lakedaimonilaisen hyväksi sen sijaan että olisi vaatinut enempiä kokeita. Kukapa olisi uskonut että yksinkertainen fylaksi voittaisi kettujen kreivin suosion puolelleen!
Pahemmin aikailematta kettu siis kutsui Georgiksen koloonsa ja epäröimättä tämä seurasi huolimatta tovereidensa peloista. Koska tunsi vanhat tarinat jumalista päätti Georges tarttua kettua tämän hännästä ja pitää lujasti kiinni jottei eksyisi ketunkolon pimeydessä. Tämä suunnitelma pitikin kunnes kettu lisäsi vauhtiaan ja hännänpää lipesi lakedaimonilaisen otteesta. Georges jäi yksin pimeään koloon jossa ei tuntunut olevan enää seiniä tai kattoa lainkaan. Tylsämielisen (ja välillä varsin kyllästyttävän) typeryytensä/rohkeutensa turvaamana Georges ei kuitenkaan häkeltynyt vaan jatkoi matkaansa laulaen.
Epämääräisen ajan taivallettuaan siunattu hullu saapui puiselle portille jonka takaa avautui soihduin valaistu käytävä jonka molemmin puolin oli ovia. Käytävän lattia ja seinät puoleen väliin olivat puupaneloidut, mutta katto ja seinien yläosa oli maata ja multaa. Jälleen Georges jatkoi matkaansa epäröimättä ja marssi käytävän toisessa päässä olleelle raotetulle ovelle.
Kettu otti Georgiksen hyvin vastaan kirjastossaan ja he puhuivat. Odotan että itseni lisäksi Markku vielä kertoo meille enemmänkin siitä mitä kettu tuolloin opetti Georgikselle, mutta monia arvoituksia ja jumalallista viisautta siitä kertyi. Niin kauan he puhuivat (tai kettu puhui; oli kuin ketun häntä olisi tunkenut Georgiksen kurkkuun kun tämä yritti avata suunsa) että Georgis nukahti kesken tarinoinnin.
Georgiksen herättyä hän pyysi ketulta tilaisuutta painia tämän kanssa. Kreivi myöntyi ja johdatti fylaksin paikkaan jossa he mittelivät voimiaan hyväntahtoisesti. Taisto oli tiukka, mutta viimein kettu päihitti lakedaimonilaisen ja tämä joutui nöyrtymään toisen voiman edessä. Tämän jälkeen Georgis pyysi suosionosoitusta ketulta; kulta-aarretta vietäväksi tuolle Kyralle, tytölle joka heidät alunperin johdatti ketun kololle.
Kreivi johdatti Georgiksen nyt aarrekammioonsa jonka ihmeellisyyttä en käytännön syistä ryhdy nyt hehkuttamaan. Sieltä sai Georgis valikoida kultaisia koruja tarkoituksiaan varten, ja tässäkin asiassa hän toimi vanhan viisauden mukaan, välttäen ahneutta ja toimien kohtuudella.
Mutta nyt kettu kysyi oliko Georgis valmis ottamaan ketunhännän kainaloonsa ja vannomaan niillä sanoilla jotka tiesi. Tämän Georgis teki fatalistisen kunnioituksen vallassa. Nyt kettu kertoi että Georgiksen täytyisi kohdata hänen puolestaan verinen haaste...
Tällä välin Georgiksen toverit olivat käyneet vähän levottomiksi, sillä aikaa oli kulunut jo yö ja puoli päivää siitä kun Georgis katosi. Stavros erityisesti, jonka mieltä kaihersi se kuinka väärin hän oli pidellyt lakedaimonilaista, halusi kiivaasti mennä ketun koloon pelastamaan Georgista. Viimein hän antoikin periksi halulleen ja syöksyi täyttä juoksua luolaan.
Georgiksen oli nyt aika palata maan pinnalle rauhoittamaan tovereitaan ja odottamaan ketun koetta. Suoraan samaa tietä jota hän tulikin, eikä siinä mitään ongelmaa. Toisin oli laita Stavroksen joka eksyi varsin nopeasti kettujen kreivin koloon ja näki siellä monenlaisia ihmeitä (syytän sadistista pj:tä siitä ettei uteliaisuus saanut Stavrosta tutkimaan jumalmaailman syvyyksiä sen enempää).
Georgis ja Stavros säätivät siinä sitten jonkin aikaa, sillä kolon pimeydessä molemmat kyllä kuulivat toisen mutta eivät kreivin noituuden tähden löytäneet toisiaan. Viimein kun ilta oli jo laskemassa Georges pyysi kettua päästämään toverinsa, ja olisiko sitten ollut suosionosoitus kun tämä sen teki luvatta pesäänsä tunkeutuneelle.
Tämä oli seikkailun ensimmäinen osa, eikä siinä kuten havaitsemme ollut pahemmin tekemistä muilla kuin Georgiksella. Tultuaan kolosta hän kertoi muille jotakin niistä ihmeistä joita oli siellä kohdannut, samoin kuin ketun haasteesta joka hänen olisi nyt kohdattava. Troilus päätti tässä vaiheessa että hän haluaa elää ja jäi siksi syrjään muiden lähtiessä kuun noustessa kohtaamaan ketun haastetta. Tämä poistikin hänet efektiivisesti tarinasta tältä erää.
Merkittävänä sivuepisodina seurue kävi vielä paljastamassa Kyran isälle oleellisimmat osat sopimuksestaan tytön kanssa. Tässä vaiheessa se asia jäi kuitenkin vielä auki, ja odotamme vain mikä on lopputulema.
Muu seurue sen sijaan meni kohtaamaan kettujen kreiviä tämän kololle kuun noustessa. Tämä odotti heitä ja kirosi kaikki jotka tulivat Geworkiksen kanssa auttamaan tätä koitoksessa. Sitten se neuvoi Georgista "seuraamaan aurinkoa" kolme päivää sinne missä vesi iskee kiveen ja kohtaamaan siellä pargionin.
Kukaan ei tuntunut tietävän mitään siitä, mikä on pargioni. Nikon muisti asiaa pähkäiltyään joskus kuulleensa että kyseessä olisi ihmissusimainen pahahenki, mutta siinä olikin kaikki. Epävarmuudesta huolimatta kukaan ei uskaltanut vastustaa kettujen kreiviä jonka jumalallisuudesta kaikki olivat nyt vakuuttuneita.
Vähän säätämisen jälkeen sankarimme päättivät seurata aurinkoa kuten kettu neuvoi, sillä eihän heillä ollut mitään muutakaan keinoa pargionin löytämiseksi. Taianomaisesti ketun profeetta Georgis tunsi heidän olevan oikealla reitillä ja kulkevan kohti kohtaloaan siitä huolimatta että reitti poukkoili ympäri erämaata. Öisin hän näki mystisiä unia joissa kettu kertoi hänelle siitä mitä hänellä olisi edessään.
Viimein seurue päätyi kuin päätyikin ns. mustille kukkuloille, jotka eivät kaikkiaan niin mustat olleetkaan. Niiden katveessa puro iski pienenä vesiputouksena ja laskeutui lampeen jonka rantaan sankarimme hyvin nukutun yön jälkeen järjestäytyivät kohtaamaan kohtaloaan.
Kertoaksemme tarinamme lopun lyhyesti, vesiputous halkesi pargionin edessä. Olento seisoi kahdella jalalla kissamaisesti varpaillaan. Sen korvat nousivat päälaelta karvattomina, mutta muu ruumis oli harmaan karvan peitossa. Todellakin se näytti örkin ja suden kauhealta sekasikiöltä.
Muristen pargioni käski sankareitamme pakenemaan kuolemaansa, mutta epäröimättä nämä pitivät paikkansa ja haastoivat sen taisteluun. Monet olivat loitsut ja kirot joita tämä pimeyden olento käytti hämätäkseen ja horjuttaakseen heidän tahtoaan, mutta Georges lakedaimonin sukua kesti sen kaiken. Mutta mitäpä hän, pelkkä ihmismies, olisi todella voinut tehdä kun olento puisine nahkoineen ja terävine hampaineen kääntyi hänen suuntaansa?
Siinäpä olisi rapsodille laulun aihetta kun Nikon pakeni kirous sydämessään ja Georges kaatui sydänverensä valuen tuon pargionin, Lykaios nimeltään, edessä. Viimeisenä hetkenään Georges muisti mitä kreivi oli hänelle sanonut ennen kuin he olivat eronneet: "Kutsu minua kun kaikki toivo on mennyt." Ja niin hän todella tekikin, ehkä Georges oppi nyt jotakin jumalista ja niistä julmista leikeistä joita he leikkivät ihmisillä.
Ennen kuin pargioni ehti upottaa hampaansa lakedaimonilaisen kurkkuun syöksyi näes metsän peitosta itse kreivi turkki punaisena ja häntä hohtaen hopeista tulta. Kolmella loikalla se kiiruhti Georgesin ylle ja paljasti hampaansa pargionille.
Hetken nuo kaksi tuijottivat toisiaan puhuen sanoja joiden merkitystä sankarimme eivät vielä ymmärtäneet. Se oli kuitenkin pargioni joka perääntyi häntä koipien välissä kettujen kreivin edestä. Stavros, jonka epävakaudesta on epäilemättä tulossa sananlasku, valitsi tämän hetken mennäkseen väliin ja kieltääkseen ketulta pargionin hengen. Turhaan ei theriittejä ja heidän filosofiaansa pelätä selväjärkisten miesten keskuudesssa.
Kettu ei kuitenkaan halunnut nyt taistella, vaan se otti Georgesta kauluksesta ja kiskoi tämän turvaan taistelukentältä. Nikon, joka oli nyt karistanut pelon sydämestään, palasi sopivasti sitomaan liki kuolettavat haavat toverinsa ruumiissa.
Kun pargionin lampi ja putous olivat kadonneet näköpiiristä puhui kreivi jälleen Georgekselle. "Olet minun mieheni ja verelläsi sen todistanut." se sanoi, ja sanoi se yhtä sun toista muutakin minkä saavat paljastaa ne jotka sen kuulivat jos siltä tuntuu. Mitään ei seikkailusta enää jäänyt kun kettu lähti torjumaan takaa-ajoa ja sankarit nilkuttivat taas kohti Bextropolista.
<-- Zeuksiin Kartta
> Etusivu > Kettujen Kreivi
--> Harmaahaukan Linna I