<-- Troiluksen Kauppamatka I
> Etusivu > Cezarin Ylpeys
--> Garumin Pidot
Eilinen seikkailu, jonka nimesin nimellä "Cezarin ylpeys", onnistui ihan näppärästi. Se kertoi loputtomasta itsepäisyydestä ja luonnehti sitä sokeutta joka voi liittyä älykkyyteen.
Spathaarsian kaupungissa sankarimme olivat hajaantuneet väliaikaisesti päätettyään kaupankäyntinsä maagi Zomuiksen kanssa. Kaupankäyntimielisemmät toverukset tutustuivat kaupungin mahdollisuuksiin siinä suhteessa, kun taas taistelupari Georges ja Stavros tyytyivät kuluttamaan tavernan penkkejä.
Tässä toimessa ollessaan Georges tapansa mukaan metelöi siinä määrin, että naapuripöydissäkin kuultiin hänen asiansa. Tämän seurauksena kaksikkoa lähestyi outo matkamies: tämä esitteli itsensä Cezariksi ja kertoi tarvitsevansa tuollaisten urheiden seikkailijoiden palvelusta.
Koska olivat nuoria ja kyllästyneitä, ei taistelupari suuremmin epäröinyt kuullessaan että muukalainen oli filosofi ja kaipasi saattajia matkalleen kaupungin lähellä olevaan vuorilinnaan. Tarkemmin tämä Cezar ei valottanut motivaatioitaan, kertoi vain haluavansa keskustella linnakkeessa kuulemma asuvan villin maahisen, Frosyliksen, kanssa. Asiaan lienee vaikuttanut ainakin vähän se, että Cezar kertoi maahisen suosivan jaloja miehiä maagisin lahjoin.
Selvää oli jo alussa, että Cezar oli ulkomaalainen. Hän puhui koineeta selvällä korostuksella ja piti mukanaan joukkoa neekeriorjia jotka toteuttivat hänen jokaisen toiveensa. Mies oli pitkä mutta heiveröinen. Hänellä oli pikimustat hiuksen ja samanväriset silmät, mutta kalpea iho. Kumma kyllä emme kuulleet yhtään Sandman-vitsiä session aikana.
Yltiöpäiset sankarimme ottivat siis ja varoittivat tovereitaan siitä että olisivat poissa muutaman päivän. Matkalle lähdettyään he saivat tältä Cezarilta kuulla että hän pelkäsi aivan erityistä ongelmaa matkallaan; Sikäli kuin Cezariin oli uskominen hän oli varhemmin kesällä kiivennyt mustille kukkuloille ja kohdannut silmästä silmään kukkuloiden lumoavan valtiaan, metsien mustan vuohen, varjosatyyrin. Cezar väitti päihittäneensä tämän satyyrin ja hävittäneensä varjon sen mielestä kuten filosofi yksin saattaa tehdä. Ymmärrettävästi Cezar pelkäsi nyt kukkulain vastaiskua hänen uskaltautuessaan näinkin lähellä ulos kaupungista.
Itse matka tuon maahisen vartiolinnakkeeseen sujui rauhallisesti. Seurue leiriytyi lähellä kukkulaa illan tullen ja heräsi yöllä samankaltaiseen vihellykseen kuin se joka oli seuraillut heidän taisteluaan ulvojia vastaan. Se kuului kuitenkin kaukaa, joten ei siitä sen enempää.
Seuraavana päivänä urhomme kohtasivat kukkulan juurella erikoisen näyn, nimittäin kentaurin joka ei piiloutunut tai laukannut pois ihmisten tullessa. Päinvastoin, tämä kentauri uhkaili pelotta ja ylpeästi sankareitamme aseillaan ja käski heitä poistumaan selkeällä koineella.
Keskustelun kuluessa kävi ilmi että kentauri Syllas tovereineen oli asetettu kukkulan liepeille vartioimaan maahista ja varmistamaan ettei tämän luokse pääsisi syyttä. Verbaalisäätämistä harjoitettuamme kentauri taipui kuitenkin sallimaan sen että kolme anojaa lähestyisi mestaria. Jo tässä vaiheessa oli varsin selvää että vaikka kentauri olikin ylpeä, oli Cezar ylpeämpi.
Kolmikko lähestyi nyt kentaurin antamien ohjeiden mukaan kukkulan huippua. Matkalla he kohtasivat ötökarhun josta Syllas oli varoittanut, eikä se ollut vihamielinen luvan kanssa kulkevia matkaajia kohtaan.
Viimein itse vuorilinna. Ajalla ennen kuin akaijalaiset rakensivat kaupunkeja muureineen he täyttivät sen tarpeen vuorilinnoilla. Kun sota uhkasi toivat läheisten seutujen miehet perheensä ja omaisuutensa muurien suojaan korkealle kukkulalle helposti puolustettavaan paikkaan rakennettuun linnaan ennen kuin kähtasivat vihollisen. Tämä linna oli käytännössä puusta rakennettu paaluvarustus.
Huudettuaan nimensä ja asiansa kolmasti saivat sankarimme Frosyliksen nostatettua. Näin vanhaa maahista kukaan heistä ei ollut ennen nähnyt. Lisäksi Frosylis oli 'kahdesti noussut', maahinen joka oli palannut maan alle ja vihkiytynyt syvempiin salaisuuksiin ennen kuin nousi toisen kerran ihmisten maailmaan. Täällä hän puolestaan oli ryhtynyt elementalistiksi eli villimaahiseksi, jotka eivät koskaan voi enää palata uumenalaan.
Tuskin olivat kuitenkaan astuneet portista, kun sankarimme joutuivat yhä pahenevien hankaluuksien kierteeseen. Näes Frosylis, heti nähdessään tämän Cezarin ja kuullessaan tämän tulleen mustilta kukkuloilta, kalpeni ja valmistautui puolustamaan itseään tulella, jota hän käsitteli kuin jonglööri keiloja.
Vangittuaan filosofin tuliseen kehään Frosylis alkoi tiukkaamaan suorastaan vapisten miksi matkalaiset olivat tulleet, mitä asiaa oli kellään johtaa pimeyteen merkittyä, mustien kukkulain legaattia hänen tyyssijaansa.
Tästä sukesikin sitten spiraalimaisesti degeneroituva keskustelu jossa seurasimme henkeämme pidättäen kuinka Cezar johdonmukaisesti käyttäytyi ylimielisesti ja kärsimättömästi, välittämättä linnan isännän ajatuksista ja inttäen sitä kuinka ei ole hänen asiansa mitä kukkulain ja maahisen välillä on.
Menemättä yksityiskohtiin riittää sanoa, ettei tämä Cezar halunnut kompromisseja omasta kunniastaan, vaikka oli selvää että maahinen oli valmis surmaamaan hänet kaiken oikeuden mukaan jos kävisi ilmi että hän todellakin oli varjon vallassa.
Viime kädessä disputaatio täytyi keskeyttää iltasta varten, jota Frosylis sitten tarjosikin vierailleen. Georgista hänen sylfidinsä näes lukivat vaikeuksitta, eikä maahiselle tuottanut vaikeuksia nähdä että hän oli rehellinen sydämessään.
Mistä päästiinkin tämän vierailun toiseen tarkoitukseen. Sanoisin että Georges ja Stavros oppivat tuona päivänä yhtä sun toista Frosylikselta mitä tulee mustiin kukkuloihin, kettujen Kreiviin ja ylipäätään asioihin. Georges pyysi maahiselta taika-aseita joilla surmata kukkuloiden pargioni, ja saikin tulikeihäitä tarkoitusta varten.
Frosylis esitti viimein tuomionsa. Niin taidokkaasti oli filosofi puolustanut itseään, ettei maahinen saattanut sanoa juu tahi ei tämän syyllisyyteen. Niinpä hän antoikin filosofin Georgikselle, asettaen tälle Cezarin saattamisen Sibyllan, nukkuvan oraakkelin, temppeliin jossa hänen syyllisyytensä voitaisiin varmistaa ja pimeyden merkki poistaa.
No, sankarimme lähtivät takaisin kaupunkiin melkoisen kireissä merkeissä. Mitään vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, ei filosofilla jota Georges ja Stavroskin nyt epäilivät, eikä Georgeksella jonka kunnia oli kiinni siitä että hän veisi Cezarin Sibyllan punnittavaksi. Niinpä ei ole kummakaan että taistelupari lähti filosofin mukaan kohti Sibyllan temppeliä.
Tämä temppeli on suuren eteläntien varrella, joten se on matkalla Bextropolikseen mentäessä sivistynyttä reittiä mustien kukkuloiden länsipuolta. Ajat ovat kuitenkin huonot, ja ehkä kukkulat heijastuvat ihmistenkin maailmaan. Surkea ja pieni rosvojoukko näes yritti yllättää sankarimme matkan varrella, epäonnistuen surkeasti. Sodan vaaroista kertoo se kuinka Stavros, ehkä varomattomuuttaan, kaatui rosvojen miekkoihin urheasti rynnäköidessään niiden keskuuteen.
Georges osoitti todellista odia herista, sankarillista raivoa ja kytki surmaniskun antaneen rosvopäällikön köyden päähän vetäen tätä perässään kohti temppeliä kunnes rosvo menehtyi haavoihinsa. Stavros haudattiin ja kaksi eloonjäänyttä rosvoa otettiin remmiin jotta Sibyllan oikeus tuomitsisi heidät.
No, seurue näki Risteyskylän ja lähti eteläntietä kohti temppeliä, johon siihenkin saavuttiin hyvällä ajalla. Temppelissä Cezar kohtasi, kummemmin hätkähtämättä, kaikkitietävän Sibyllan pappiensa välityksellä ja tuli puhdistetuksi pimeyden syytöksistä.
Paluumatka Bextropolikseen oli nopan oikusta tapahtumaton, vaikka olikin pitkällinen. Kaikkiaan seikkailu oli aika näppärä, sillä siinä oli runsaasti asiallista dialogia ja tietysti hullu Cezar.
<-- Troiluksen Kauppamatka I
> Etusivu > Cezarin Ylpeys
--> Garumin Pidot