| Takaisin pääsivulle | Syyskuu 2009 | Maaliskuu 2014 | In English | Latine |
Lontoossa torstaina 27.10.2011
Tänään se loppui. Vähän on haikea olo, mutta ehkä näin oli lopulta parempi. Rahanmenon lisäksi alkoi olla raskasta kestää päivittäisiä mielialan vaihteluita ja outoja tunnelmia. Puhumattakaan ylimääräisestä kiireestä ja päivärytmin rikkoutumisesta.
Enkä nyt puhu mönkään menneestä rakkaussuhteesta, vaan Britannian Elokuvainstituutin Lontoon elokuvafestivaalista.
En tiedä, onko aihetta huolestua, mutta sana elokuvafestivaali on alkanut vaikuttaa minuun epätavallisen voimakkaasti. Pään sisällä käynnistyy hiljainen hyrinä, ja ennen nukkumaan menoa huomaan lukevani romaanin sijaan festivaalikatalogia. En ole elokuvatuntija siinä mielessä, että osaisin nimetä Ranskan uuden aallon mestareita tai osaisin vertailla Sergio Leonen lännenelokuvia Akira Kurosawan samuraitarinoihin. En ole edes nähnut Veronikan kaksoiselämää. Kuitenkin nautin nykyisin elokuvien katsomisesta todella paljon, tyylilajista välittämättä. Enkä välitä välttämättä edes siitä, onko elokuva niin sanotusti hyvä tai huono, taiteen virstanpylväs tai B-luokan kohellus. Eniten minua viehättää erikoisuus. Siksi katson mielelläni vanhoja tai vieraissa maissa tehtyjä elokuvia, jotka ovat todennäköisesti jonkin verran etäällä omasta kokemusmaailmastani.
Tämän festivaalin saldoksi tuli samuraiden, kääpiöiden sekä kuolemansyntien lukumäärä. Siltä varalta, että jollekulle tätä lukevalle tulee tilaisuus nähdä jokin niistä, ja häntä kiinnostaa kuulla kiihkoton mielipide, kirjoitan niistä kaikista lyhyesti. Spoilereita ei ole luvassa, ei liioin tähtiä.
17.10. Restless. Tähän sain vinkin ystävältä, joten valinta oli selvä. Eivätkä päivänäytöksen kuusi puntaa todellakaan menneet hukkaan. Kyseessä on koskettava muttei silti pliisu tarina eriskummallisen tytön ja pojan suhteesta, joka on tuomittu lyhyeksi ja siksi elettävä täysillä. Ohjaaja Gus van Santin tunnetuimpiin teoksiin (katson näitä siis IMDB:stä – kuten sanoin, en ole mikään asiantuntija) kuuluvat muun muassa Good Will Hunting, jota monet parjaavat minusta täysin suotta, sekä homojen vapaustaistelijasta Harvey Milkistä kertova – jälleen todella koskettava – Milk.
Elokuvassa tavataan myös japanilainen kamikaze-lentäjä, joka on todellinen peto laivanupotuksessa.
18.10. Suburbs. Suburbs ei ole elokuvan nimi, vaan kyseessä oli kokoelma lyhytelokuvia eri maista ja eri tekijöiltä. Toiset olivat dokumentteja, toiset fiktiivisiä tarinoita. Kiinnostukseni herätti katalogia selatessani silmään osunut otsikko Hackney Lullabies, koska satun asumaan nykyisin Hackneyn kaupunginosassa. (Kyllä, siellä missä oli mellakoita, mutta ne pysyttelivät sentään muutaman mailin päässä kotiovelta.) Hackney Lullabies on dokumentti, joka kertoo Hackneyssa asuvista, eri puolilta maailmaa saapuneista maahanmuuttajaäideistä. He laulavat lapsilleen tuutulauluja, jotka itse lapsina oppivat jossain kaukana täältä. Kuvissa vilahti ilahduttavan paljon tuttuja paikkoja. Muutkin leffat olivat katsomisen arvoisia: erityisesti mieleeni jäi tarina, jossa teheranilainen tyttö lukitsee itsensä vahingossa talonsa ulkopuolelle jätettyään päähuivinsa sisälle, sekä dokumentti hollantilaisesta teinitytöstä, joka oli syntynyt pojaksi, mutta aikansa housuissa ja lyhyessä tukassa kiduttuaan pääsi vihdoin sukupuolenvaihdosohjelmaan.
20.10. Whore's Glory. Tämä oli festarin parasta antia. Itävaltalainen dokumentti huorien elämästä kolmessa bordellissa, jotka sijaitsevat kolmessa eri maassa. Elokuvassa ei ole kertojaa tai haastattelijaa, vaan ohjaaja Michael Glawogger tyytyy kuvaamaan prostituoitujen ja heidän asiakkaidensa jokapäiväistä elämää sekä kuuntelemaan heidän tarinoitaan. Vaikka yritänkin matkustaessani kulkea silmät avoinna, pitäen mottonani Terentiuksen näytelmästä peräisin olevaa lausahdusta "humani nil a me alienum puto", elokuva oli täynnä minulle entuudestaan täysin tuntemattomia tilanteita.
Thaimaassa "fish tankin" tytöt istuivat tasanteilla lasiseinän takana, mistä miehet valitsivat heitä mainitsemalla paikan johtajille haluamansa numeron. Tytöt vaikuttivat ahkerilta ja hilpeiltä: he rukoilivat Buddhaa antamaan heille paljon asiakkaita, he pitivät työtä raskaana, mutta kuitenkin parempana kuin siivoamista tai hampurilaisten tekoa. Heillä oli kyllästyttyään vapaus tarjota palveluitaan toiselle kalatankille tai vaihtaa kokonaan ammattia.
Bangladeshissa tilanne oli synkempi, sillä siellä yhteiskunnan asettamista stigmoista ei voi päästä eroon. Tilanne muistutti kenties eniten omia ennakkokäsityksiäni. Erikoisinta oli se, että musliminaiset eivät missään tilanteessa voineet esiintyä täysin alasti miesten kanssa, vaan työt hoidettiin kutakuinkin täysissä pukeissa.
Meksikon "La Zona"-alueella naiset toimivat lähinnä yksityisyrittäjinä. Miehet kiertelevät aluetta autoissaan retostellen kuvaajille mieltymyksistään, mutta jos suljettujen ovien takana itseluottamus vähänkin horjuu, nainen ottaa välittömästi kontrollin ja ohjaa tilanteen haluamaansa suuntaan. Ohjaaja kertoi näytöksen jälkeen, että kun ryhmä palasi Meksikoon esittelemään elokuvaansa naisille, eräs siinä esiintynyt huora–asiakaspari istui elokuvasalissa käsi kädessä. He olivat olleet julkisuudesta niin innoissaan, että olivat alkaneet jälkeenpäin seurustella.
21.10. Magic Trip. Ken Kesey, joka on kirjoittanut muun muassa maailmankuulun teoksen Yksi lensi yli käenpesän, oli myös kiinnostunut filmaamisesta. Kun hän vuonna 1964 osti kavereidensa kanssa käytetyn bussin ajaakseen sillä Amerikan halki länsirannikolta New Yorkin maailmannäyttelyyn ja takaisin, matkasta päätettiin tehdä samalla elokuva. Koska Kesey oli saanut hallituksen lääkekokeiluissa kosketuksen LSD:hen, bussi oli tietysti lastattu kyseisellä aineella sekä parilla muullakin psyykevaikutteisella kemikaalilla. Elokuvan editoinnista ei kuitenkaan lopulta tullut mitään, koska kellään ei ollut riittävästi ammattitaitoa eikä ääniraitaa saatu mitenkään yksiin kuvan kanssa. Nyt Alex Gibney ja Alison Ellwood ovat tehneet kulttuuriteon restauroimalla arkistoista löydetyn materiaalin sekä lisäämällä siihen haastatteluja, historiallista kuvamateriaalia ja tapahtumien taustoja valottavan kertojanäänen. Tämän elokuvan katsominen tuottaa pakostakin hyvän mielen. Jollei menomatkalla bussia ajaneen tyypin taukoamaton, kosmisesta tajunnasta yhteiskunnallisiin arvioihin poukkoileva puheryöppy sytytä, niin kumppanusten improvisoima soittokulkue, jossa kaikilla on instrumentit vaikka kukaan ei osaa niitä soittaa, saa varmasti nauruhermot herkistymään.
24.10. Uncle Kent. Tämä oli sitten festarin pakollinen satunnaisotos. Joe Swanbergin elokuvassa pääosan esittäjä Kent Osborne on nelikymppinen aikuisuutta pakoileva mies, jonka luokse saapuu vierailulle nuori naispuolinen toimittaja. Vaikka naisella on poikaystävä, tilanne kehittyy välittömästi kutkuttavaksi flirttailuksi, mutta jatko ei ole aivan ongelmaton. Elokuva filmattiin hyvin nopeasti ja minimalistisesti, eikä kuvajälki ehkä ole tasokkainta mahdollista, mutta hahmojen välinen kemia ja psykologia pitävät otteessaan alusta loppuun. Myönnän, että valitsin elokuvan lähinnä katalogin kuvan perusteella, jossa mies on sängyssä kahden naisen kanssa, mutta en lopulta ole pettynyt, vaikka pinnalliset ennakko-odotukseni korvautuivatkin hieman syvällisemmällä käsittelyllä.
26.10. Target (Mishen). Aleksandr Zeldovitshin ja Vladimir Sorokinin filosofinen lähitulevaisuuteen sijoittuva tieteiselokuva räjäytti tajuntani. Ryhmä rikkaita moskovalaisia tekee retken Altaille, jossa sijaitsevassa entisessä hiukkastutkimuslaitoksessa nautittavan kosmisen säteilyn luvataan tekevän ihmeitä. Palattuaan jokainen heistä kokee itsessään muutoksia, jotka johtavat edelleen kunkin kohdalla omanlaiseensa lopputulokseen. Elokuvan kesto on hulppeat 154 minuuttia, mutta pituus ei ole ainoa tekijä, joka tuo mieleen Tarkovskin mestariteokset. Kylmäksi ei jätä myöskään yhdessä naispääosista esiintyvä brittinäyttelijä Justine Waddell, joka ei kuulemma osannut ennen tuotannon alkua sanaakaan venäjää. Yritin tarkkailla korva kovana, mutta en erottanut hänen repliikeistään lainkaan vierasta korostusta. Mikä uroteko! Toisaalta, tilaisuus näytellä tällaisessa elokuvasssa ajaa varmasti ihmisen ylittämään itsensä.
Luulen, että minun on lopetettava tähän, jotta en sortuisi puisevaan ylistykseen. Tämä elokuva on pakko saada teattereihin!
27.10. Coriolanus. Festarin viimeinen päivä. Iltanäytös. Teatteri West Endissä. Lipunhinta sen mukainen. Ralph Fiennes on ohjannut ja tähdittänyt erinomaisen tulkinnan Shakespearen tragediasta, joka kertoo roomalaisen voitokkaan kenraalin ylpeydestä ja rehellisyydestä, jotka ajavat hänen epäsuosioon ensin oman maansa rahvaan parissa ja lopulta kaikkien läheistensäkin silmissä. Tapahtumat on sijoitettu Bosnian sota-alueelle, jossa bardin mestarilliset (joskin hieman lyhennetyt ja sovitetut) vuorosanat sekoittuvat konekiväärien jylyyn. Tällaiset modernisoinnit näytelmät eivät aina onnistu vakuuttamaan katsojaa, mutta tästä versiosta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa.
MARCIUS CORIOLANUS: "If any such be here -- as it were sin to doubt -- that love this painting wherein you see me smear'd; if any fear lesser his person than an ill report; if any think brave death outweighs bad life, and that his country's dearer than himself; let him alone, or so many so minded, wave thus, to express his disposition, and follow Marcius."
P.S.
Tein juuri huvikseni Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin kotisivuilta löytyvän leffakoneen, jonka avulla voi löytää mieltymyksiänsä vastaavan elokuvan. Kone antaa myös sen käyttäjästä luonnehdinnan. Tulokseni oli
SUURKULUTTAJA. Olet elokuvien suurkuluttaja tai ainakin lähes kaikkiruokainen. Huonokin leffa on parempi kuin ei mitään.
Ehkä se sitten on niin. Jos joku osaa kertoa minulle, mitä luonnehdintaan liitetty prosenttilukema 82,7 % mahtaa tarkoittaa, olisin halukas kuulemaan.