<-- Kleitoksen Urotyöt I
> Etusivu > Georgeen Kirous
--> Kefalos, erakko
Aloitimme siis Hextorin raivon korkeilta kallioilta, missä sankarimme odottivat elementalisti Kleitoksen paluuta uhkarohkealta matkaltaan. Tämän palatessa luonnollisesti leikimme tätä suosittua seuraleikkiä, "Mitä käyttöä nukkuvalle elementalistille?". Kleitos näes oli käyttämistään myrkyistä niin nuutunut, että nukkui kuin kuollut monta päivää. Vähällä oli etteivät haudanneet.
Kleitoksen herättyä sankarimme kumminkin kohtasivat jälleen eksistentiaalisen tyhjyyden: jotakin pitäisi tehdä. Hetken harkinta palautti mieliin Georgeen kirouksen, joten sitten olikin aika palata Bextropolikseen.
Ketun teitä, kuinkas muutenkaan. Georges navigoi kuten tavallista, ja seurue päätyi pienen säätämisen jälkeen Numinaan, mikä on toki jo melko lähellä B'polista. Nähtävästi tyrannin tienrakennustyöt olivat katkoneet ketun polkuja ja aiheuttaneet eräänlaisen sumpun Numinan ympärille. Tai jotain, kysykää Georgeelta.
No, nythän on niin että Troilus on kotoisin Numinasta. Sitä myöten sankarimme saivat lämpimän vastaanoton tämän vanhalta isältä, joka hänkin on joltisen menestynyt kauppias. Kaupungissa oli muutenkin mukavaa, ja sankarimme tekivät mm. itselleen mukavan pikku vihollisen suuresta rapsodista, Jakh-Alepposta.
No, sitten se pakollinen "mitä pohjattomasta säkistä tänään löytyy?". Kaupungin ulkopuolella sankarimme alkoivat taas tutkailla säkkiä, tällä kertaa käsin penkomalla. Kun kävi selväksi että taikasäkissä ollut olento kiskoi Troiluksen mieluusti säkkiin (tai yritti ainakin; Georges pelasti toverinsa), täytyi sankareidemme tyytyä taas ravistelutaktiikkaan.
Todettakoon, että tuon säkin kanssa on aina silloin tällöin 5% mahdollisuus että sieltä putoaa jotakin ihan muuta. Hämmentävästi tämä mahdollisuus iski muutamankin kerran tässä sessiossa, tuottaen ensimmäisellä kerralla erittäin vaarallisen daimonin kaukaisista harhamaailmoista. Ainoa mikä pelasti sankarimme party-killiltä oli se, että Kleitos osoitti viisautensa ja muisti vanhojen vaimojen tarinat zchapanescasta, pientä äijää muistuttavista riivaajista. Kaaoksen kätyreitä kun ovat, seikkailijat kiikuttivat olennon Numinaan ja jättivät sinne.
Viimein matka Bextropolikseen onnistui hyvin, ja toimitettuaan maailmaan vielä toisen vitsauksen raskaan rautakruunun muodossa Harmaahaukat ovat nyt valmiit kuulemaan, miten Georgeen kirous murretaan. Jatkoa seurannee...
Viime kerralla jäimme odottamaan rapsodiaanista tutkimusta erityisistä keinoista kirouksen poistamiseksi. Valmistelin tarkoitusta varten parikymmenpäisen luettelon, josta sankarimme valitsivat mieleisensä ennen kuin ehdin edes luettelemaan sitä loppuun saakka. Heidän valintansa oli... paluu Numinaan, missä he toivoivat tyrannin suovan heille velhojensa avun palkkioksi palveluksesta.
Seurueeseen liittyi seikkailijain killasta matkalle pohjoiseen eksoottinen valloonidruidi A., joka oli näemmä matkalla surmaamaan örkkejä Numinan tyrannille. Jonkinasteinen väliepisodi saatiin druidista, sudennahkasta ja innokkaista pyromaaneista. Osoitti muutenkin suuntaa tarinalle, sillä myöhemmin matkalla sankarimme saivat käydä hippaan jonkinlaisen ison peikon kanssa, joka seurasi heitä kaukaa ja uhkaili ahneenoloisesti. Ei mitään mikä hidastaisi Harmaahaukkoja, tämä näin.
Nythän oli niin, että sankarimme ovat viime aikoina leikkineet isoilla maagisilla esineillä ilman että ovat suuremmin pohtineet niiden merkitystä. Innoistuivat diilaamaan maagin kanssa, minä sanoin että johan toki, ottakaa tuo iso miekka ja taikakaukoputki, ja ottakaa nyt sitten tuo pohjaton säkkikin. Vähänkö ne ovat nyt kusessa.
Näes viime sessiossa he vapauttivat Numinaan daemonin kaukaisista ulottuvuuksista, sellaisen joista vain velhot tietävät yhtikäs mitään. Ja näemmä länsirannikon taikauskoiset maalaiset, sillä Kleitos kykeni sentään nimeämään otuksen: zchapanesca se oli, kuten muistamme.
Nyt sitten tämä olento oli vapaana Numinassa, ja tyranni oli sulkenut portit jottei se pääsisi pakenemaan (Numinan kuningas on hyvä jätkä). Sankarimme jäivät ulkopuolelle päiväkausiksi, mutta kun kävi selväksi ettei ongelma ratkeaisi ilman heidän apuaan, he menivät kaupunkiin. Ehkä tämä olikin juuri se palvelus joka heidän pitäisi tehdä kaupungille saavuttaakseen tyrannin huomion ja kiitollisuuden?
Sisäpuolella sankarimme kuulivat pian joukon huhuja paholaisesta ja sen kyvyistä. Näemmä ihmiset pelkäsivät mennä toistensa lähelle koska zchapanesca pystyi muuttamaan muotoaan ja saattaisi olla kuka hyvänsä. Velhojen ja Phoboksen pappien partiot kulkivat kaduilla etsien läpi kaupungin hirviötä.
Nythän sitten sattui niin hyvin, että Troiluksella oli tämä taikakaukoputki, joka näkee kohteensa heikkoudet ja pelot. Onnekasta. Vähän pähkäiltyään he päätyivätkin sitten käyttämään sitä etsiäkseen zchapanescaa kaupungista, nousten Troiluksen isän talon katolle kytikseen. Jotakin he bongasivatkin, ja ensi sessiossa sitten nähdään että mitä.
Ette raukat arvaakaan miten lähellä tuho on. Varoitan, nyt ovat kuolemantapaukset lähellä, ja epäonnistuminen voi tietää koko kaupungin tuhoa. Korkeat panokset, jännittävä seikkailu. Jos Harmaahaukat epäonnistuvat ei edes Alba Norwik voi pelastaa kaupunkia.
Ykkösryhmän seikkailu toisaalta löysi päätöksensä viimeisessä sessiossa. Kuten muistamme, siinä kyse oli Numinan kaupunkia riivanneesta daimonista. Sankarimme, johdossaan Georges, eivät olleet kyenneet tekemään asialle vielä mitään. Mikä pahempaa, kauhea syyllisyyden tuska painoi heitä - Harmaahaukat kun olivat ainakin jossakin määrin syyllisiä koko vitsaukseen.
No, pelaajashoufflen tuloksena saimme tarinaan uuden tekijän, kääpiö Eodorffin. Eodorff on Numinalainen, siinä määrin kuin yksikään kääpiö voi olla. Näillä näkymin odotan innolla hänen tulevia seikkailuitaan, sillä lähtien hänen sukuperinteisestä rintapanssaristaan ja päätyen tähän tiukkaan klaaniyhteisöön jonka käsikassara hän on tarinoita piisaa.
Alkuun jatkoimme sitä Georgeen kirouksen ratkaisemiseen oleellisesti kuulunutta eksistentiaalista säätöä. Jos pelaajat olisivat kärsivällisempiä näistä Georgeen ja hänen moninaisten vihamiestensä - Jakh-Aleppon ja kumppanien - tarkoituksettomista yhteenotoista voisi hioa hienoa komediaa.
Kääpiö Eodorffin liityttyä kuvaan alkoi kuitenkin suunnitelman hiominen. Sankarimme olivat nimittäin varhemmin alkaneet perinteisen salapoliisintyön voimin, että tämä daimoni (genus tzapanesca, laji tzapanesca) voisi olla kätkeytyneenä suuren sankarin, Alba Norwikin, hahmoon. Sääli, ettei kukaan ajatellut niin nopeasti että olisi silloin ensikohtaamisen aikana paljastanut sankarin.
No, tämä Eodorff, hän on kääpiömaagi. Vastoin yleistä tietoa kääpiöillä on tavattomasti maagista ymmärrystä, voi jopa sanoa heidän salaisuuksiensa voittavan ihmisten harrastuneisuuden kaikin puolin. Nyt Eodorffilla oli sitten muassaan mestariltaan, kääpiö Xarxokselta, saamansa hopeatiuku, jonka pitäisi soida daimonin läsnäollessa. Kellään muulla kuin kääpiöllä ei kaupungissa nyt varmaan ollutkaan tällaista välinettä, sillä velhot olivat takavarikoineet omaan käyttöönsä kaikki mahdolliset taikakalut joista voisi olla apua. Sitä pitäisi vain hyödyntää ennen kuin joku haja-ammus seurueessa päättäisi paljastaa tiu'un olemassaolon viranomaisille.
Sankarimme laskivat yhteen yksi ja yksi, ja päätyivät kyttäämään tilaisuutta Alban tarkastamiseen tiu'ulla. Kunnon agenttien tapaan he selvittivät sankarin treenaavan kaupungin parakeilla. Oli triviaalia todeta, että kyllä, tiuku tiu'uttaa Norwikin lähellä.
Nyt se seikkailun kiinnostava osuus: Eodorffin uskollisuus klaanilleen tarjosi kääpiöille etulyöntiaseman asian kanssa. Maalasimme melko kyynisen, säälimättömän ja pelottavan kuvan Numinan klaaneista kun klaani-isä Bogdan kokosi yön pimeydessä joukon nuoria örkkisodan veteraaneja yllättämään sankarin ja surmaamaan tämän, ennen kuin daimoni tuhoaisi kaupungin. Kääpiöidenkään päätä ei kylmää, siihen nähden miten tämä olisi voinut räjähtää silmille poliittisesti.
Kääpiöt siis järjestivät murharyhmän yllätysiskun yölliseen kaupunkiin, ja Eodorff pääsi mukaan. Etukäteen taistelusta odotettiin julmaa, sillä Alban raivohurvio on kaupunginkuulu. Kun kääpiöiden kilpimuurit kuitenkin sulkeutuivat ja keihäät alkoivat lentää kapealla kujalla, oli barbaarisankari kuin kypsää kauraa näiden edessä.
Mitä sitten tapahtui? Kääpiöjoukko otti alistetun ja kuoleman porteille hakatun Norwikin mukaansa ja kantoi tämän kääpiökaupunginosaan. Täällä hänet jätettiin kääpiörabbien huomaan, sillä nämä tuntevat jumalten ja daimonien (jotka ovat yksi ja sama) karkottamisen taidot.
Hämmästys ja pelko oli suuri kun todettiin, ettei Albassa ollut mitään paholaista. Kukaan ei ollut kertonut kääpiöille millainen paholainen oli, ja että se saattaisi ottaa uuden isännän pelkällä kosketuksella. Yksi siihen yöhön osallistuneista kääpiösotureista on kadonnut...
Vaikuttaa siltä, että surullisen hahmon soturipappi jatkaa siis vielä etsintäänsä kirouksensa poistamiseksi.
Aloitimme maanantaina siinä mielessä alusta, että Markun poissaollessa Georgeen kirous ei levännyt seurueen yllä. Silloin tietysti muut prioriteetit nousivat pintaan, ja päädyimme pian lähtemään Iliumiin. Mikä parempaa, pienen säätämisen jälkeen oli selvää että ainakin hullu Kleitos matkaisi yksin, niin paljon vaivaa hän oli nähnyt veden päällä kävelevien saappaidensa eteen. Tässä vaiheessa tartuin tilaisuuteen, ja pian kaikki kolme sessiossa mukana ollutta sankaria olivatkin lähdössä Iliumiin omaa reittiään, kuin sopulit jotka saavat saman päähänpiston ja toisistaan välittämättä syöksyvät kuolemaansa.
Pohjustimme maanantaina vielä tulevaa eeppistä tarinaa, sillä minulle alkoi jo selvitä mistä olisi kysymys: tekisimme sellaisen uudentyyppisen fantasiatarinan, jossa seurue hajoaa alussa ja tarina seuraa joukkoa yksi kerrallaan aina loppuhuipentumaan, jossa kaikki palaavat yhteen. Luin tuossa loppukesästä David Draken kirjasarjan, jossa tämä sama puuduttava rakenne toistui yhä uudelleen joka kirjassa, joten homma oli hanskassa. Perjantain session alussa esitin ajatuksen pelaajillekin, jotta tiesivät mitä haen.
Tarinoita sarjassamme oli loppujen lopuksi kolme: ensinnäkin oli Troilus, kunnianhimoinen kauppias joka käytti Iliumin matkaa hyväkseen myydäkseen seikkailuillaan kertyneen teräsasevalikoiman. Toisekseen oli Kleitos, tuo elementalisti joka uskoi löytävänsä Iliumin tarunomaisesta maasta mestarin, joka paljastaisi hänelle elementalismin syvimmät salaisuudet. Kolmantena, vaan ei vähäisimpänä, oli Georges, jonka jumalten suuri peli veti Iliumiin argonautti Euripideen hahmossa. Tulisi käymään ilmi, että kaikki kolme näyttelivät roolia jumalten suunnitelmissa, joskaan eivät samojen jumalten. Aika näyttää, sitooko yhteinen kokemus nämä kolme yhteen, vai repiikö erilleen.
Georges koki näistä kolmesta kohtalon käden ehkä selvimmin, onhan hän vannonut henkilökohtaiset valat, jotka asettavat hänet jumalten riepoteltavaksi. Niinpä nytkin yksi argonauteista, muusien innoittamista merenkävijöistä, shanghaiasi sankarin Numinan kaupungista mukaansa. Georges, yksinkertainen lakedaimonilainen kun on, ei suuremmin kyseenalaistanut jumalten hänelle valitsemaa kohtaloa, vaikka Euripideskään ei osannut valottaa sitä sen kummemmin.
Ilman kohtalon kosketusta ei jäänyt kuitenkaan myöskään Troilus, sillä se oli hän jonka laiva joutui kauhumerirosvon, prinssi Kyyroksen, kynsiin. Sanotaan, että prinssin perämies haistaa pelon, joten tällä ei kyllä sitten ollutkaan vaikeuksia löytää aavalla merellä Nokorioon kartellin kauppalaivaa, jota loppuvaiheissa hallittiin kuin hanhien markkinapaikkaa.
Jos jokin sorkki elementalisti Kleitoksen matkaa, niin eivät ne olleet ainakaan moirat, niin burleskiksi hänen egeanmerenylityksensä meni. Alkumatkan nimittäin mentyä soveliaan mukavasti alkoivat hylkeet - kauheita hirviöitä, ihmisen sukua kun ovat, hylkeet - näes ahdistella häntä. Huolimatta sitkeistä (jos ei uljaista) pakoyrityksistä joutui elementalisti kumminkin taipumaan ylivoiman edessä. Hylkeet veivät sitten syömisen sijaan vankinsa heimonsa kuninkaan tykö. Tämä oli tietysti merileijona, kuten burleskiin sopii.
Tällä välin Georges purjehti oppaansa Euripideen laivalla yli Egeanmeren. Euripides on argonautti, mies joka kuulee muusien äänen meren aalloissa. Hänen kaltaisensa eivät ole varsinaisesti pappeja, vaan ennemmin vapaita agentteja, jotka vastaavat vain itselleen ja tekevät omat sopimuksensa jumalten kanssa. Tarinain mukaan argonautti löytää tiensä merten yli kaukaisten kansojen ja aarteiden tykö, eikä hänellä koskaan ole pula oikeista tovereista tielleen. (Mainos: kyse on seikkailija-tyyppisestä prestiisiluokasta, jos kiinnostaa.)
Joka tapauksessa Euripideen laiva karahti matkan varrella monien saarien rantaan, ja jo varhain valkeni Georgeelle matkan tarkoitus: päästäkseen kirouksestaan hänen pitäisi surmata suuri käärme Ourobos, jonka iranilaiset tuntevat nimellä Bahran-Arjan. Tämän sydämen syövä sankari voittaisi itselleen vapauden kaikista kiroista.
Sillä aikaa Troilus kuitenkin taisteli hanhilauman kanssa, jota myös kauppalaivaksi kutsutaan. Bextropoliksen kauppiaat näyttivät pelkurimaisen nahkansa laotessaan merirosvojen edessä kuin aallot murtuvat laivan keulaan, eikä prinssi Kyyroksen tarvinnut kuin näyttää vähän naamaansa. Troilus liki ainoana rohkeana miehenä vastusti merirosvoja, mutta turhaahan hänen oli taistella verenhimoisia valtaajia vastaan.
Kävi kuitenkin ilmi, että mitä foinoolaisesta merirosvosta sitten kerrotaankaan Bextropoliissa, todellisuudessa tämä on varsin suuripiirteinen, joskin hermostunut mies. Esimerkiksi nyt tämä Troiluksen tapaus: tuskin sai merirosvopäällikkö tietää Troiluksen kantamasta teräsaarteesta, kun hän oli jo tarjoamassa kauppiaalle kiitokseksi tästä jumalten lahjasta paikkaa laivassaan ja vapautta. Vaihtoehtojen ollessa mitä olivat, Troilus tietenkin suostui.
Tällä välin juoni alkoi tihenemään Kleitoksen ympärillä. Nimittäin merileijonan puheista hän sai tietää, että hänellä olisi kunnia olla leijonan heimon uhri suurelle Bahran-Ahranille, Egeanmeren herralle. Näin tämä jättäisi hylkeet rauhaan jälleen yhden kuunkierron ajaksi. Tavallaan tämä on varmaankin parempi kohtalo kuin tulla revityksi verenhimoisten hylkeiden toimesta välittömästi.
Tässä vaiheessa tilannetta kevensi yllättävä käänne: yksinäinen kalastaja-alus sattui nimittäin ajelehtimaan keskelle hyljeheimon kokoontumista, keskeyttäen Kleitoksen kuumeisen vakuuttelun valitun toimintatavan epäviisaudesta. Tälle oli aivan luonnollinen selitys, sillä alus oli joutunut myrskyn kynsiin ja sisälsi sitä paitsi yllättävän, uuden pelaajahahmon ja hänen isänsä, jotka muodostavatkin yhdessä Akaijan uljaimman humoristisen kaksikon. Toistamatta asiaa jatkossa, Artemis ja hänen vielä nimeämätön isänsä toimivat luonnostaan koko loppuseikkailun ajan lyömättömänä stand up -ohjelmana.
Muiden tehdessä kiinnostavia asioita, Georges rämpi Egeanmeren käpyisimmillä autiosaarilla päihittämässä erinäköisiä hirviöitä mitä moninaisimmissa haasteissa. Tämä oli tarpeen draamallisen välttämättömyyden tähden, ja sen takia ettei Euripideellä ollut harmainta aavistusta minne he olivat menossa. Yksi sammakko paljasti peloissaan Georgeelle hänen tehtävänsä, mustekala kertoi painin jälkeen missä Bahran- Arjan piilottelee, 3X3-paholaiset luovuttivat hänelle Jääamuletin ja sitä rataa. Jotakin kertoo tarinamme temmosta, ettemme vaivautuneet pelaamaan Georgeen seitsemästä urotyöstä kuin ensimmäiset kaksi.
Kupletin juoni alkoi joka tapauksessa selkiytyä, varsinkin kun pääsimme lukija/kirjoittajina seuraamaan kaikkia kolmea seikkailua yhtä aikaa. Kaikki Georgesta auttaneet hirviötä kertoivat tälle olevansa Bahran- Arjanin nimettömiä lapsia, ja pyysivät tätä tuhoamaan käärmeen omissa nimissään, niin että ao. hirviö saisi isänsä nimen ja statuksen.
Tällä välin Troilus sai tietää, mikä prinssi Kyyroksen osa Bahranin tarinassa olisi: tämä nimittäin paljasti miehistönsä uusimmalle jäsenelle etsineensä jo kolme kuuta ympäri Egeanmerta rauta-aseita, jotka purisivat suureen Bahran-Arjaniin, Ouroborokseen, käärmeeseen jonka hampaissa prinssin on ennustettu kuolevan.
Nyt merirosvolaivan suunnatessa tiensä kohti suuren käärmeen luolaa parhaalla Hollywood-logiikalla kertoi Kyyros Troilukselle vielä enemmän: hän kertoi pitkistä päivistä, jotka oli jäljestänyt omaa kuolemaansa, ja tarinasta jonka oli oppinut Ourobouroon alkuperästä: ei nimittäin suuri käärme ole minkään jumalan pääkopasta, ei tähtien alta luikertanut hirviöiden emo, vaan noin 30 vuotta takaperin siinnyt Bybloon pappien luomus, joka ihmislihalla kasvoi suureksi ja väkeväksi ennen kuin murtautui vapauteen, ja viimein pakeni etelämereltä keskiselle merelle siellä vainotakseen niin Foinoota kuin Akaijaakin.
Kleitoksen elämä kävi toisaalta huomattavasti valoisammaksi, sillä Artemiin ja hänen kalastajaisänsä ilmestyttyä paikalle elementalisti sai kuivan kyydin Ouroboroon tykö, kun hylkeet päättivät uhrata koko konkkaronkan käärmeelle. Niinpä laiva vedettiin päiväkausien aikana (mutta elokuvaamme varten lyhennettynä) hyljevoimalla Bahran-Arjanin luolaan.
Käärmeen tyyssija oli suuressa, valtaosin vedenalaisessa luolassa jossakin rannikolla Iliumin ja Foinoon välillä. Pimeässä luolassa Kleitos kohtasi uskollisten apulaistensa kanssa Bahran-Arjanin, alkukäärmeen jonka koko jätti laivat, vuoretkin varjoonsa. Ja hän teki kuoleman läheisyyden innostamalla nokkeluudella sopimuksen käärmeen kanssa: on nimittäin niin, että Bahran-Arjan on voimallinen elementalisti ja syvä tiedossaan, niin että sen hintanaan nielemä (legendaarinen) magmakivi oli pieni hinta jumalkäärmeen salaisuuksista.
Menemättä yksityiskohtiin (jätän sen näinä päivinä pelaajien tehtäväksi), riittää todeta että useita päiviä Kleitos kuunteli käärmeen opetuksia, ja syvä ihmetys kasvoi hänen rinnassaan. Samoin ehkä nuori Artemis oppi jotakin maailmasta, kuka tietää. Olipahan poissa pahanteosta, mitä kun oli yhä raistlinmaisempia piirteitä saavan Kleitoksen vankina pimeässä luolassa ja kaikkea.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Kleitoksen opinnot (ja itse kunkin hulluuteen vajoaminen, mutta ei puhuta siitä) keskeytyivät julmasti Georgeen saapuessa viimein määränpäähänsä. Sankarin olivat valinneet itse jumalat (vaikka myöntää täytyy, Akaijassa usein tärkeämpi kysymys on "Mitkä jumalat?"), ja niinpä hän tarttuikin rivakasti toimeen, halkoen hirmuisin iskuin Bahran-Arjanin luolaa sen yläpuolisilta kallioilta.
Käärme lähetti nyt Kleitoksen esitaistelijanaan vanhaa ystäväänsä vastaan, sillä sekin oli jumala ja siten se asettui tasaveroiseen asemaan niiden jumalten kanssa joiden työkalu Georges on. Luolan yläpuolisilla kallioilla koittikin totuuden hetki, kun sankari otti mittaa loitsijasta, jolle käärme oli luvannut suuria salaisuuksia.
Koska kyse on roolipelistä eikä huolella hiotusta näytelmästä, meni dialogi kallioilla ehkä vähän inttämiseksi (oli siinä hyvääkin; esimerkiksi Georgeen "saarna kaiken olemuksesta, Myrkkyseitikin salajuonista ja Bahran-Arjanin synneistä" oli hauskaa kuultavaa), mutta se ei kummemmin vauhtia hidastanut. Kumpikaan vanhoista ystävyksistä ei halunnut vahingoittaa toista, mutta isäntiensä pakottamina he viimein iskivät toisiinsa, tuli miekkaa vastaan. Sydän se oli, joka esti Kleitosta hakemasta kuolettavaa iskua eboniittisauvallaan iskiessään ensin, tyytyen sen sijaan pelottelemaan Georgesta. Siinä käärmeen palvelija meni harhaan, sillä lakedaimonilaiset ovat kivisydämisiä ja häikäilemättömiä, eikä Georges epäröinyt iskiessään toisen maahan.
Tällä välin merirosvotkin purjehtivat paikalle. Avain koko tarinaan on mielestäni näin jälkikäteen (kun roolipelejä ei voi etukäteenkään arvioida) näissä Bahran-Arjanin sanoissa: "Ihminen lähestyy... yksi ylittää kohtalonsa... nousee jumalten tahtoa vastaan, rikkoo rohkeudellaan moirien kahleet."
Todellakin, prinssi Kyyros saapui (varustettuna isolla ballistalla, koska isompi pyssy on parempi näissä Hollywood-rainoissa). Tiesimme, että liki ainoa mitä Kyyros pelkäsi oli kuolema käärmeen syleilyssä, eikä hän ollut nukkunut painajaisiltaan. Silti merirosvo purjehti häikäilemättömästi Ourobouroon pimeän luolan eteen ja kutsui käärmettä. Kerran hän kutsui, ja kahdesti, mutta kun käärme pysyi luolassaan, esitti Kyyros uhkauksensa: jos käärme ei taistelisi häntä vastaan, huutaisi hän kaiken meren kuulla mikä käärmeen jumaluuden oikea tila onkaan. Ja niin hän tekikin, korkealla äänellä resitoiden kaikkien kuulla tarinan niistä iranilaisista papeista, öljyisistä kivialtaista, savuisista kammioista ja viimein vapaudesta. Hän selitti ja vakuutti meidät tämän "Ourobouroon" ja "Bahran-Arjanin" alkuperästä, ihmislihasta joka antoi sille sen ison koon ja luonnottoman älykkyyden, päättömästä harhailusta jota se oli tehnyt viimeisen kymmenen vuotta ympäri meriä tyydyttäen nälkäänsä.
No, mehän tiesimme myös Kleitoksen kuulleen käärmeen viisautta, ja nähneen sen suuret silmät luolan pimeydessä, puhumattakaan taioista jotka se oksensi pötsistään kun jumalten valittu uhkasi sitä. Sitä suurempi yllätys, kun Georges iski Kleitoksen maahan, Kyyros vaimeni ja käärme ilmestyi luolastaan. Olihan se iso, mutta ei liki sitä mittaa jota Kleitos näki sen luolassaan. Kumma kyllä, kukaan ei ollut Kyyroksen kertomuksen jälkeen epäilemässä, että tämä olisi vain jokin Bahranin sikiöistä.
Seurasi hirmuinen taistelu merirosvojen ja merikäärmeen välillä. Erityisen huomionarvoista oli, miten itse Kyyros hyppäsi epäröimättä käärmeen perään mereen suorastaan raivohulluuden vallassa. Vielä villimpää oli, että hän teki sen heti uudelleen kun sai tilaisuuden. Käärme sylki tulta, puhui tuulen äänillä ja keinutti laivaa painollaan, mutta ei kyennyt mitään Troiluksen teräsaseille (niin vain kauppiaskin pääsee olemaan legendaarinen). Kyyros upposi käärmeen kanssa meren syvyyksiin toisen hyökkäyksensä yhteydessä.
Äkkinäinen tietysti luulisi, että tämä oli merirosvoprinssin loppu, sillä hänen kohtalonsahan oli kuolla käärmeen syleilyssä. Koska kyse on kumminkin Hollywood-elokuvasta, ja ballistaa ei ollut vielä käytetty, nousi haavoittunut merikäärme Kyyros selässään raivoissaan korkealle ilmaan. Hurjana finaalina niin kallioille noussut Georges kuin laivassa taistellut Troilus iskivät yhtä aikaa, toinen rautakeihäällä ja toinen ballistalla, joka näin täytti tarkoituksensa. Käärme oli kuollut.
Tässä vaiheessa ohjaaja tietysti suvaitsi paljastaa meille, ettei käärme todellakaan ollut Ourobouros; Ourobouroshan on meri itse, joka kiertää maailman ja puree omaa häntäänsä, eikä se ole mikään pieni merikäärme. Jos Kyyros, joka on jo legenda, johonkin kuolee, se on meri joka hänet tappaa eikä mikään käärme. Huolimatta tästä filosofiasta konsensuspäätös lienee, että käärmeessä oli ainakin suuren Bahran-Arjanin, hirviöiden emän, henki, jos ei jumalkäärme itse. Mistähän Kleitoskaan muuten olisi oppinsa saanut, ja miten käärmeen sydän tehosi kuin tehosikin Georgeen kiroukseen?
Käärimme tarinan kokoon tehokkaasti, ja sankarimme läksivät matkaan Euripideen laivalla kohti uusia seikkailuita. Troilus sai, paitsi merirosvoprinssin ikuisen ystävyyden, myös tämän suosituskirjeen kaikkia foinoolaisia merirosvoja vastaan. Kleitos oppi paljon, mutta aika näyttää oliko oppi hyvää vai pahaa oppia (eikä aikakaan välttämättä palauta Georgeen luottamusta, joka ei yksinkertaisesti saata ymmärtää ystävänsä prioriteetteja). Georges tietysti pääsi kirouksestaan, mutta saa nähdä millainen hinta siitä tulee maksettavaksi. Nuori Artemis, jos elää saa, tullee näkemään vielä pitkään painajaisia Bahranista, pimeästä luolasta ja hypnoottisena käärmettä kuulevasta Kleitoksesta. Fin.
<-- Kleitoksen Urotyöt I
> Etusivu > Georgeen Kirous
--> Kefalos, erakko