Tarinoita
Tarinoita
Tekstien järjestyksellä ei ole viestiä! (Vai onko sittenkin?) (Ei kai?)
... Istahdin taas aamulla sen nenälle ja otin korvista kiinni - niin pysyy aika hyvin paikallaan, se harvoin hytkyy minun kanssani, ja onneksi se ei koskaan hölkkää! Puhelimessa se kertoi jollekulle, että oli vähän kuumeessa, mutta aikoi silti mennä joihinkin juhliin; joku heikäläinen, nuorempi, oli kuulemma valmistunut jostakin oppilaitoksesta. Matka lähiöön oli aika tylsä, en tavannut kuin joitakin sarvi- ja kultasankaisia, ei mitään erikoista, muutamia epäilin olevan piilossa, mutta lauantaisin metromatkustajien silmät voivat jo alkuiltapäivästä punottaa muistakin syistä.
Juhlapaikalla meitä oli aika paljon - ehkä ne oli oppinutta porukkaa? Ja sillä nuoremmalla, jolle se antoi jonkin kirjan lahjaksi, oli oikein kauniit, väri kullan ja pronssin välillä ja muoto mukavan muikea.
Täytyy tässä välissä todeta, että kirjoista kyllä pidän. Vähän vain tulen joskus mustasukkaiseksi, kun se alkaessaan tosissaan lukea vaihtaa minut toisiin. Vaikka olen proge! Mutta onneksi se useimmiten silti lukiessaankin valitsee minut - eihän se edes ota kilpailijaa mukaan kotoa lähtiessä. Se on sille enemmän sellainen sänkykaveri.
Niin, jäin kertomaan niistä juhlista. Se taisi auringon paistaessa joskus jopa laskea minut puutarhapöydälle. Siinä sitä sitten nurinpäin lekoteltiin. Ei hullumpaa. Tekee meikäläisellekin joskus hyvää vähän taitella auringon säteitä. Minä hajotan niitä, mutta olen kuullut joistakin kavereista, jotka osaavat koota noita säteitä ja kaivertaa jopa nimikirjaimia puistonpenkkehin tai polttaa filmiin reikiä. Aika hurjaa! Ehkä tuo on vain pelkkää tarinaa?
Aurinko oli jo aika matalalla, kun lähdettiin. Jotenkin tuntui, että se asetteli minut nenälleen huolimattomasti, varmaan vähän vinoon. Sen käyntikin oli jotenkin vaappuvaa. Onneksi selvittiin kommelluksitta ihmisten ilmoille. Metromatkasta ei ole taaskaan taaskaan paljon kerrottavaa, keskityin koko ajan pitämään sen korvista kiinni.
Mutta sivistyksen parissa se - tuo rontti! - ei mennytkään kotiin. Halusi ensin mennä terassille varmaan tiirailemaan tyttöjä. No mikä ettei, töihin siis taas. En varmaan enää tuossa vaiheessa osannut sitä paljon auttaa: vaikuttivat jo sen silmät aika paljon harittavan. Ja vaikka proge olenkin, en minäkään kaikkea osaa korjata! Jokin raja se on meikäläiselläkin! Ja aika väsynyt olin säteiden taittelustakin.
Loppumatkasta en paljon viitsi kertoa. Se pysähtyi muutamiin meluisiin paikkoihin, ja sen tiirailu oli käynyt jo käsittämättömäksi. Kuljin sen mukana enää pelkästä tottumuksesta ja jonkinlaisesta ansaitsemattomasta solidaarisuudesta. Tai olenhan minä jotekin kiintynytkin siihen. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin taitaisi olla aika vaikea löytää ketään muuta, jolle kelpaisin...
Kun se viimein hoippui kotiin, ajattelin - turvassa kun oltiin - että kyllä sitä silti pitää vähän näpäyttää! Eihän se varmaan yleensä edes muista olemassaoloani! Kun se rojahti sängylleen, juuri sille, missä se usein turvautuu kilpailijaani, päätin livahtaa sängyn alle piiloon. En saata kertoa, miten pölyistä siellä oli, mutta siellä päätin silti pysytellä niin kauan, että se ymmärtää kaivata minua.
Muutaman tunnin jouduin turhaan odottelemaan, mutta sitten se alkoi hamuilemaan sängynkin alustaa: muutama nopea väistö ja se sai pelkkää pölyä kouraansa.
Kun uusi aurinko oli jo jonkin aikaa paistanut, huhuilin hiljaa. Se ei varmaan edes tiedä kuulleensa mitään, mutta tehosi! Se tuli taas kerran katsomaan sängynkin alle - se oli muuten kolunnut koko asunnon jo moneen kertaan! Asettauduin viekoittelevaan asentoon näkyvälle paikalle. Voi sitä hellyyden määrää, kun se löysi minut! Kyllä nyt yön pölyt ja illan rasvat pyyhittiin. Taisin saada ihan kylvynkin. Sittemmin se on katsellut minua niin lämpimästi. Kyllä kannatti!
[kirjasin tarinan erääseen uutisryhmään 4.6.2001 melkein kadonneiden silmälasien pyynnöstä]
... kerran yksi kissa - sen nimi saattoi olla Missu - joutui metsähiirtä ajaessaan kauas kotoaan tai ehkä paremminkin kauas maatilaltaan. Onnekas metsähiiri harhautti Missun jo alkumatkasta, mutta kiihkeätä Missua jalat jo veivät: juoksi päivän, juoksi toisen; no nukkui toki muutaman kerran auringonpaisteisen kiven kolossa. Saapui viimein Porkkalan kupeeseen Solskenvikenin kartanon tienoille. Tuon entisen suurtilan päärakennuksen oli vuokrannut saksalainen fyysikko S., joka mietiskeli, miten onnistuisi selittämään muutamia hiukkasfysiikan juttuja, joista ei ymmärtänyt yhtään mitään. Fyysikko S. muisteli suuren esikuvansa Einsteinin selitystä langattomasta lennättimestä: "Langallinen lennätin on kuin hyvin pitkä kissa, jonka häntä on New Yorkissa ja jonka pää on San Franciscossa. Kun hännän päälle astuu New Yorkissa, kissa naukaisee San Franciscossa. Langaton lennätin toimii aivan samalla periaatteella, ainoa ero on, että se kissa puuttuu."
Tuosta viehtyneenä fyysikko S. mietti, miten selittäisi parhain päin sen, että ei ole ollenkaan ymmärtänyt hiukkasfysiikan ilmiöiden syy-seuraussuhteita. Juuri samaan aikaan Missu hyppäsi S:n puolityhjään takkapuulaatikkoon, etsi varmaan metsähiirtä sieltäkin - ja toden totta laatikossa oli yksi hiiri! Siitä ei S. koskaan saanut tietää mitään. Hänelle tärkeintä oli tuo kissa; Nyt viimein hänkin voisi päästä klassikoksi! Ehkä? Puhuihan Einsteinkin kissoista... S. sulki äkkiä laatikon, jonne Missu jäi nauttimaan hyvin ansaitusta hiirilounaastaan.
S. puki "kissa"- ja "laatikko"-sanoiksi tietämättömyytensä hiukkasfysiikan eräistä ilmiöistä. Hänestäkin tuli kuuluisa! Ja Missu sai syödä tarpeekseen. Kaikki päättyi siis hyvin! Hiiren tultua syödyksi ja selityksen synnyttyä Missu ja S. lompsivat kotiin. Molemmat saivat sittemminkin syödä hyvin aina elämänsä loppuun saakka. Onnellinen loppu!
[kirjoitin jutun vastaukseksi johonkin kysymykseen (jostakin syystä?) eräässä uutisryhmässä 17.7.2001]
Tahtoipa kerran yksi kaukainen Valtio esiintyä samanlaisena kuin täällä meillä päinkin tavataan olla: on vaaleja ja puolueita, äänestellään ja kaikkea. Tavallaan elellään meidän tuntemallamme tavalla. Valtio oli toki sikäli joutunut huonoon seuraan, että sen naapurit eivät edes teeskennelleet olevansa tuossa suhteessa samanlaisia kuin me.
Ennen kuin Valtio oli muuttanut nykyisille sijoilleen, samoilla mailla oli jo ainakin pari tuhatta vuotta elellyt yksi Toinen Porukka.
Tuon Valtion tulevilla kansalaisilla oli ollut hyvin onneton historia ihan juuri ennen muuttoa: Pahuuden Ilmentymä oli säälittä murhannut heitä. Suuri sota onneksi lannisti Pahuuden Ilmentymän.
Kului vähän aikaa ja Valtio röyhkeydellään ja vauraudellaan alkoi varmistaa sijojaan. Vähäisimpänä tukijana ei ollut meren takana asuva Suuri Mahti, jolla oli ollut melko tärkeä osuus myös Pahuuden Ilmentymän voittamisessa. Suuri Mahti kavereineen tahtoikin jotenkin hyvittää Pahuuden Ilmentymän pahat teot.
Vähitellen Valtio onnistui - milloin asein, milloin laein - rajoittamaan Toisen Porukan mahdollisuuksia järkevään ja kunnolliseen elämään; He eivät enää saaneet kulkea missä olivat tottuneet kulkemaan, eivät saaneet enää harjoittaa kaikkia totuttuja ammattejaan, heidän maatilansa muutettiin Valtion tukemia uudisasukkaita ympäröiviksi hedelmättömiksi "turvallisuusvyöhykkeiksi", joiden määrä nopeasti nousi kymmenistä satoihin.
Valtio pyrki eristämään Toisen Porukan väen yhtä ahtaammille ja ahtaammille alueille. Kaikkein hämmästyttävintä ja uskomattominta oli, että Valtio alkoi käyttää aivan samanlaisia keinoja ja menetelmiä kuin Pahuuden Ilmentymä oli ihan vähän aikaa sitten käyttänyt Valtion nykyisten asukkaiden vanhempien ja isovanhempien nöyryyttämiseen.
Ja se mitä kukaan ei voinut uskoa, oli Suuren Mahdin toiminta! Osallistuttuaan Pahuuden Ilmentymän lyömiseen ja hehkutettuaan ansaitustikin sankarillisuutta siitä Suuri Mahti alkoi tukea Valtiota, joka sovelsi kärsimyksen kautta oppimaansa toimintatapaa aivan sellaisenaan tuon Toisen Porukan nöyryyttämiseen ja karkoittamiseen.
Sen pituinen se...
Lapsilukijat, älkää säikähtökö, tämä oli vain satu tai paha uni...
[lähetetty ryhmään sfnet.keskustelu.politiikka 11.5.2002]
Tarvitsin uusia tuoleja. Kolme. Ajattelin käyttää tyyliniekkojen
suosimaa Ikeaa jossakin Espoon pellolla. Koskaan en ollut paikalla
käynyt. Ajoin Turuntietä. Tiesin paratiisin sijaitsevan jossakin
Kolmoskehän risteyksen tienoilla. Juuri ennen kolmoskehän liittymää
olevasta Ikean liittymästä ajoin tietenkin ohi. Ja räntää satoi.
Eikun yrittämään löytää paikalle pikkuteitä. En löytänyt. Takaisin
Turuntielle, mutta Helsinkiä kohden. Kakkoskehällä oli tarkoitus
pyörähtää takaisin Turkuun päin, jotta tällä kertaa kääntyisi ajoissa.
Kakkoskehän liittymässä ei mainittu suuntia; mainittiin vain joitakin
Espoolaisia etiöitä, Kilo yms. Valitsin väärin ja aloin joutua yhä
eteläisempään Espooseen. Ja räntää satoi. Löytyi lopulta silta,
jonka kautta pääsi paluusuuntaan. Ja sitten taas Turuntielle Turkua
päin. Ja nyt tarkkana ennen Kolmoskehän liittymää. Ikean risteyksen
jälkeen oli liikenneruuhka peltojen keskellä! Kaikki menossa Ikeaan.
Ja räntää satoi. Lopulta parkkipaikalle. Kauppa oli aivan kummallinen.
Onneksi neuvontatiskillä kiltisti kertoivat toimintatavan.
Tuoliosastolle.
Löytyikin muutama ihan kelvollinen malli. Päädyin Ronald-nimiseen
metallituoliin. Hyvä istua, 49 euroa. Sitten taas neuvoja toiselta
infotiskiltä. Tarkistivat jopa koneelta, että tuoleja vielä on
varastossa. Monien kummallisten osastojen ja eksymisten jälkeen viimein
noutovaraston portille: Noutokärryjä ei missään. Kymmenen minuutin päästä
niitä saatiin paikalle. Etsimään hyllyä 18, lokeroa 10. Löytyi vain tyhjiä
varastolaatikoita, joiden kyljessä luki Ronald. Tyhjiä! Jostakin etsin
taas infotiskin. Kuulemma joku toinenkin asiakas oli havainnut saman ja
etsiytynyt takaisin tuoliosastolle. Ja kannattaa kuulemma muutaman päivän
välein käydä tarkistamassa, josko Ronaldeja olisi saatu lisää. Arvatkaa
etsiydyinkö minä? Arvatkaa menenkö tarkistamaan? Arvatkaa haluanko edes
kuulla enää Ikeasta?