Matkani, Tormin Tie, alkoi vuonna 1369 kevätkuun kuudentena päivänä Pitkäpuiden kylästä Korkeametsästä. Tuona keväänä olin ehättänyt 123 vuoden ikään.
Nämä sivut kertovat kaikesta siitä mihin kutsumukseni minut ajoi lähtiessäni kulkemaan Tormin Tietä. Olen Merolem Galakiir - nuoruudessani kävin nimellä Thamior Galakiir - kuuhaltia Pitkäpuiden kylästä Korkeametsästä.
Kylän johdossa olevan suvun vanhin, Aegnor, antoi minulle tehtäväksi johtaa 20 haltiasoturiamme Samoojan luokse linnoitukseen ja kylään jota kutsutaan Jalanthariksi. Tuota kylää puolustaa joka kevät lumien sulamisen aikaan kaikista kansoista koostuva armeija vuorilta vellovaa humanoidilaumaa vastaan.
Tänä aamuna lähdimme matkaan ja itse kuljin Aegnorin lahjoittamalla jalolla tammalla, hopeaharjaisella ja harmaan valkoisella Ashrimilla. Heitin hyvästit suvulleni ja annoin vähäisen omaisuuteni heidän huostaan. En oleta palaavani takaisin. Yksinäistä on nuoren paladinin kulkea kokeneemman soturijoukon johdossa, apua en voi kysyä koska kannuksiani en ole vielä ansainnut mutta käskyjäkään en voi jakaa koska taistelutaktiikoista tiedän vielä niin vähän… ja soturit tietävät sen, ihmettelevät miksi joku niin nuori ja kokematon on heitä johtamassa taisteluun.
Heräsin huokailuun ja natinaan ollessamme vielä Korkeametsän kätköissä, leirinuotiomme hiipui hiljaa lumilaikkujen välissä. Vieressäni oli kertomustemme puupaimen! Ystävällinen oli ikivanha puiden ystävämme kuu- ja metsähaltia-joukollemme, valitteli vain örkkien saapumisesta metsänsä laitamille. Vaihdoimme muutaman yhteisen mielipiteemme noista turmeltuneista olioista, jonka jälkeen Puupaimen jatkoi uniaan kuten minäkin, luottavaista untani iäisen vahdin varjossa. Tuo tapaaminen varmisti aavistustani että olen aiemminkin kohdannut puiden kaitsijoita, vaikka tietämättäni. Olin toisella kymmenelläni kun minut mitä ilmeisimmin pelasti puiden paimen ja pelottava vastustaja vihollisilleen...
Olin matkalla kokeilemaan uutta kaarijoustani. Paras tietämäni paikka siihen oli metsän reunalla sijaitseva mäki jonka laelta aukeni näkymä örkkien raiskaamalle aukealle. Kuvittelin kaatuneiden puiden ja kantojen olevan kimppuuni rynniviä pimeyden palvelijoita. Itse olin mielessäni pukeutunut säihkyvään haarniskaan ja edustin haltiarodun viimeistä oljenkortta, taipumatonta oikeamielistä ritaria. Uusi jouseni oli todella voimallinen, metsässä karaistuneet jopa ihmisten mittapuulla huomattavat hartiani saivat kaaren taipumaan ja lennättämään hienoimmat nuoleni arvioni mukaan yli sata jalkaa. Nuolteni loppuessa päätin jättää niiden keräämisen hieman myöhemmälle jättäen ne sojottamaan sekaisin kantojen sekaan ja keskittyä eväisiini. Kuitenkin kesken atriani kuulin aukion laidalta liikehdintää, jotain ryskyi ei-niin-haltimaisen-pehmeästi aluskasvillisuuden läpi. Kaksi sudenkasvoista humanoidia hiippaili pensaiden seasta ilmeisesti aikeinaan kulkea kutakuinkin aukion vastakkaista reunaa seuraillen uudelleen metsän varjoihin. Siihen suuntaan jatkaen nuo oliot ohittaisivat kyläni kaukaa, enkä voinut olla varma osuisivatko kyläni vartiomiehet heidän kanssaan vastakkain ja estäisi heitä tekemästä pimeyden töitään. Päätin juosta varoittamaan kyläni sotureita. Mutta pitäisihän minun ensin tarkistaa mihin suuntaan he jatkaisivat. Ja samalla voisin kerätä nuolenikin. Eivät nuo kompuroivat ylikasvuiset rotat huomaisi minua tuossa metelöinnissään...
Kietaisin haltiaviittaa tiukemmin ympärilleni ja luikahdin mäkeä alas.
Livahdellessani kantojen ja pusikoiden seassa nuoliani poimien kuulin
pätkiä likaisten shakaalien murahtelusta, osan keskustelustaan he
kävivät yleiskielellä jota jo hiukan ymmärsin.
"Tämän kauttako meidän piti oikaista?!", kurlaava korkeampi murina.
"Sha'goth sano Isolle Örkkiaukiolle ja siitä Pohjosen polkua", matala
korahteleva kurkkuääni.
"No miten muka aiot löytää sen polun, täällähän on koko aukion reuna
ihan saman näköinen?! Tuossako oli kaikki ohjeet mitkä sait", pienempi
kiivastuen.
"Kuonos kii! Se kerto myös et ku mennään tätä kautta nii ei tartte
vältellä puita eikä se haltioiden pesimä kylä tule lähelle. Mut mä
olen ennenkin nähny niitä haltioita ja ne piileskelee aina niiden
puiden takana jota sä et arvaa, että pysy hiljempaa!"
"Itsehän siinä huudat koko ajan… Mitä se muka tarkoitti niillä
puujutuilla? Puut vaan kaikki nurin sanon minä ja karhuhiisien
linnoiksi ja täyteen olutta ja haltiaorjia!"
"Joo, olutta ja lihaa."
"Niin ja tietenkin hienointa lihaa, vaikka nuorta haltiaa...", kuulin
lipovaa ääntä ja jonkin aikaa kahden karhuhiiden murahtelua kai omalla
kielellään ja mitä luultavimmin aiheesta mikä liha olisi parhainta.
Pienempi ääni jatkaa yleiskielellä, "Mutta mistä se polku lähtee ja
miksi niitä puita tarttis vältellä?"
"En mä tiedä eikä mua oikeen kiinnostakaan. Se kuitenki sano siitä
polusta et siellä olis joku iso harmaa puu mut nää kaikki on ihan
samanlaisia."
Tähän mennessä olin saanut kerättyä nuoleni ja tiesin jo mitä kautta
nuo tunkeutujat aikoisivat kulkea, he aikoivat käyttää vanhaa örkkien
tallaamaa kärrypolkua joka oli jäänyt jäänteenä ajalta jolloin aukion
puita oli siirretty örkkien linnoitusten rakentamiseen. Kunhan
antaisin susinaamojen kadota metsään, juoksisin suoraan kylääni...
Olin juuri kääntymäisilläni - aioin kadota kauempiin varjoihin -
kuulin pienemmän vielä kerran urisevan yleiskielellä.
"Kaikki tuo lihasta puhuminen tekee vihaiseksi, vihaiseksi tälle
plutoonamoskalle mitä ne kutsuu murkinaksi. Ja nyt kun huomattiin
tuolla tuo polkukin puineen niin nyt kyllä sytytetään kunnon tuli ja
käristetään vähän lihaa."
"No sitten niin. Mä hakkaan tulet just tohon isoon harmaaseen
käkkärään." Isompi urahti.
Silloin tajusin että nuo tuho-olennot aikovat häpäistä ja ehkä tappaakin juuri sen iäisen puun joka oli istuettu muistuttamaan haltioita siitä että aukio muuttuu vielä vihreäksi lehdoksi. Sitä eivät ehtisi Pitkäpuiden soturit estää. Miltei ajattelematta annoin jalkojeni siivittää minut nuolenkantamalle, ranteeni nuoliviinin kautta jänteelle ja sihahdin hiljaisen rukouksen puiden jumalille. Pienempi karhuhiisi lennähti maahan nuoli sojottaen niskassa, sen kädet repivät nuolenvartta ja vaahtoavasta suusta purkautui käsittämättömää pelottavaa urahtelua. Samantien pyörähtää isompi karjuen niin että maa jalkojeni alla tuntui tärisevän. Kompuroin taaksepäin tajuten vasta nyt mitä olin tehnyt vaistomaisesti puolustaessani metsäämme. Massiiviselta näyttävä karhuhiisi kääntää veriset silmänsä nytkähtäen minuun kun kaadun selälleni pelosta ja hämmennyksestä. Voitonvarmalta kuulostavaa vikisevää naurua huutaen peto alkoi loikkia aukiota pitkin minua kohti. Tipautin jouseni nähdessäni piikikkään nuijan heiluvan villistä sen kädessä ajatuksessani pelkästään pako metsän siimeksiin.
Ta-tam, ta-tam, ta-tam, lähestyivät askeleet takanani. Aukion laidalla näkyi hoikka lepistö. Sen jälkeen tulisi monttuinen osa jossa suuret vaahterat viihtyvät. Ja turva kaikkine varjoineen, mutkineen, koloineen. Tatam, tatam, tatam! Suhahtelin läpi ranteen vahvuisten leppien. Vilkaisin taakseni ja tuntui kuin lepikko olisi ollut linnoituksen seinä ja järkälemäinen hiisi pelkkä järkyttävä massa joka väkivalloin rynni sen läpi. Kaukana häämötti suurten vaahterien varjot. TATAM, TATAM, TATAM! En ollut kuvitellut sitä tällaiseksi. Haltiat elävät kauniissa kaupungeissaan ja örkit ovat jossain kaukana vuorilla, luolissaan. Eivät ne kuulu meidän metsään.
TATAM! TATAM! TATAM! ...viuhahdus ja tömähdys lapaluideni väliin. Kaaduin rähmälleni sammaleisiin. Hiisi oli jäänyt leppien kauas eikä aikonut päästä karkuun saalistaan ja oli päättänyt heittää nuijansa pakoon karkuuttavaa haltiaa kohti. Ja onnekkaasti. Nousin maassa polvilleni kohtaamaan loppuni, vedin isäni tikarin saappaani varresta. Valmistauduin pyörähtämään ympäri ja kertomaan tuolle raakalaismaiselle oliolle kuinka kalliisti se saisi haltiaa metsästää. Juoksuaskeleet lähestyivät. Jännityin. Ja ponkaisin ylöspäin! Samalla yläpuolellani humahti jotain suurta ohitseni. Jotain johon löin pääni ja joka tuntui puun oksalta. Maailma pimeni. Heräsin takaraivoni jomotukseen. Pyörähdin ylös muistaen vielä suuren örkkimäisen susiolion karjunnat. Olin yksin, ketään tai mitään ei näkynyt ympärilläni.
Edelleenkään en voi olla täysin varma mitä oli tapahtunut tuolla aukion reunalla tajuntani kaikkoamisen jälkeen. Paikalta löytyi karkea piikkipäinen nuija, ja joitain mahdollisesti sitten puupaimenen liikkumisen jälkiä; kuin suuri otus olisi heilahtanut äkisti vauhtiin läheisestä pensaikon reunasta ja jättänyt maahan kuopat monimetrisille loikilleen mutta sammal ei ollut kuitenkaan mistään kohdasta irronnut, pelkästään painautunut, kuin sen läpi olisi tarrattu kovaan maahan ja siivitetty vauhti siten. Aukion toisella laidalla alkoi tosiaan karhuhiisien puhuma Pohjoisen polku suuren harmaantuneen vaahteran alta ja tuon vaahteran vierestä löytyi kuiviin valunut pienehkö karhuhiisi katkennut nuoli niskassaan. Minut oli ennen aikuisikää pelastanut puupaimen. Suurin osa metsämme haltioista ei tapaa noita hiljaisia metsien herroja koskaan. Joka syntymäpäivänäni olen siitä eteenpäin käynyt istuttamassa yhden uuden taimen tuolle aukiolle siitä suuresta kunniasta joka minut kohtasi. Vaikka myöhemmin päätinkin valita hieman metsästä kaikkoavamman elämänpolun, aion muistaa metsän sillä pelastaessaan elämäni omistaa se nyt siitä osan.
Matkasin 20 haltian kanssa Jalantharin kylää kohti ja seurailimme joen reunaa. Saavuimme kohdakkain nukkuvien humanoidien kanssa ja päätimme samantien puhdistaa omalta osaltamme virran seutua noista ryöstelevistä kurimuksista. Kymmeniä hiisiä, muutamia örkkejä ja yksi ogre juoksivat nuoliimme sekä kalpoihimme. Poltimme ruumiit ja heitimme heidän miekkansa joen vietäväksi. Palautimme heiltä löytyneet kolikot Jalantharin kylän papille saavuttuamme sinne. Itse taistelussa, kun ensimmäistä kerran aioin jakaa teräksistä kuolemaa, lamaannuin kokemattomuuttani ja jouduin ottamaan vastaan suuren örkin miekan sivalluksen. Tuon viillon jäljet jäivät kaulaani muistuttamaan ensimmäisestä kosketuksestani haltioiden kuolevaisuuteen.
Niin Samoojakin, toiselta nimeltään Galnodel, kuin Syvänteen kaartin kapteeni Brandt, Rauvinin linnanherra ottivat minut ja kylämme soturit sydämellisesti vastaan kiittäen Aegnoria.
Odotimme, pidimme taistelukuntoamme yllä. Myös kylä valmistautui taisteluun - ympäri maata oli saapunut sotaisia joukkoja. Jopa ilma synkkeni, mutta kaikkien iloksi soittoniekat pitivät mielialaa korkealla keskipäivän lounaiden aikaan majataloissa. Sitten Hyökkäys alkoi, öinen rinne täynnään pahuuden olioita, satoja soihtuja velloi kohti kylää. Puolustin linnan ulkorakennusta jousellani vierelläni monta toveria; haltiat kylästäni, Samooja ja Dirk viuhuvine nuolineen sekä Chelisa ja Aramil rinta rinnan jakaen salamoitaan.
Kuulin jälkeenpäin kuinka linnan pihalle tippunutta Dirkiä oli auttanut palkkasoturijoukko, muun muassa barbaari Ageatis ja kahden miekan taistelija Ariste, tämän jouduttua liian monen hiiden kanssa vastakkain. Trubaduuri Dirkin esiintymistä olin kuullut aiemmin majatalossa ja kultahaltia Aramil oli saapunut kaukaisesta Everminthin valtakunnasta ja oli ollut majoittautuneena linnakkeessa viereiseen huoneeseen.
Taistelun laannuttua hetkeksi linnaketta kohtaan sai Galnodel viestin että kylään johtavaa siltaa vastaan on hyökätty rajusti. Hänen johdollaan riensin kera puolen kymmenen joukkueeni haltiasoturin, Ageatiksen, Dirkin, Aramilin ja Aristen kanssa mäkeä alas puolustamaan sitä mutta Chelisa jäi pyynnöstäni taistelemaan linnan torniin suojaan.
Siltaa piti vielä hallussaan urhea kääpiö Eberk karjuen örkeille viimeisillä voimillaan kun saavuimme paikalle rinteen kuolleita örkkejä väistellen. Ylivoimallamme kukistimme vihollisen pian, mutta vihollisten hyökkäyksellä oli vielä seuraava aalto. Pimeydestä hyökyi esiin hirvittävä örkkisoturi perässään ogre, shamaani sekä viisi, kuusi örkkisoturia. Edes kokeneet haltiataistelijat kotikylästäni eivät kestäneet tuota kurimuksesta jonka voimana oli raivoisa örkki kirveineen. Ensimmäisen rodustani kaaduttua ryntäsin syöksemään suuren miekkani tuohon mustaan sydämeen mutta kova oli sen panssari ja vielä kovempi sen kirveen kosketus.
Kuolema oli tuona yönä kanssani sillalla, mutta jo toisen kerran minut vedettiin takaisin henkien luota johon olin joutunut nyt kylkeni murskaannuttua. Toivon silti että olin antanut juuri sen verran aikaa tovereilleni että taistelu kääntyi eduksemme. Enkä ollut siinä välttämättä väärässä sillä kauhea örkki, joka nyt makasi nuolten peittämänä tantereella, oli ollut itse humanoidilaumaa johtanut päällikkö, Revityn Naaman örkkien Rautakoura.
Kuoleman yön loputtua huomattiin Chelisan kadonneen taistelussa, ja katkera oli mieleni sillä olin antanut hänen isälleen, linnanherra Brandtille, sanan kunniani kautta suojella hänen tytärtään. Vaikka makasin yön kuolemasta kuoleman väsyneenä vuoteella ilmoitin haluavani lähteä heti aamuvarhaisella etsimään kadonnutta. Herätessäni oli joukko taistelijoita jo kokoontunut tätä varten…
Matkalla Galnodelin jäljittäessä Chelisan kaapanneen örkkien reittiä kylmä virta meinasi viedä liukastuessani henkeni mutta Ariste Havrek auttoi minut rannalle. Uuvuttava oli nousu vuorille ja annoinkin Ashrimin selän avuksi Aramilille joka ei ollut tottunut noihin lumisiin vuorenrinteisiin. Kiireessämme onnistuimme väistämään suurehkoa Revityn Naaman örkkien tunnuksilla varustettua joukkiota. Edellemme kulki 1 mäkijättiläinen, 5 örkkiä, 10 hiittä ja susia. Yksi örkeistä, ilmeisesti jonkinasteinen päällikkö, makasi susipetojen vetämässä reessä. Mitä ilmeisimmin nuo olivat olleet ryöstämässä alangon maatiloja, mutta emme voineet heille niin vähälukuisina mitään.
Vielä kiivettyämme ylemmäs jouduimme kahden kaksipäisen hirviön ettinin väijyttämäksi. Lumivyörystä huolimatta kohtasivat kammotukset kohtalonsa tuolla lumisella vuorenrinteellä. Enää ne eivät väijyttäisi ketään.
Lopulta saavuimme kuilulle, maassa avautuvalle pyöreälle onkalolle, ja tunsimme löytäneemme örkkien pääpesän. Piilotettuani Ashrimin kiipesimme kuiluun. Kaivannon pohjalta alkoi hieno käytävä ja seinillä oli ikivanhaa korkeataikuuden aikaista arkkitehtuuria sekä taidetta. Netherilin imperiumin aikaisen kryptan käytävään oli puhkottu hajanaisesti epämääräisiä reikiä, joista yhtä lähdimme tutkimaan. Kartoitettuamme osan käytävistä jouduimme etsimään kiertotietä muinaisen käytävän päätyttyä suureen kivipaasiin. Tällöin jouduimme ensin suurempaan luolaan jossa asusti rikkonaisten luolastojen tekijät, neljä poninkokoista torakkaa, anhegia. Niistä kolme murjottuamme ja yhden paettua, koetimme toista onkaloa jonka hylkäsimme vedeltä näyttävän, elävän ja vihamielisen harmaaliman vuoksi. Kolmannella kerralla pääsimme luolaston osaan josta löysimme Chelisan ja kaksi muuta soturia sidottuina muonavarastoihin. Örkkivartijoiden levittäessä jo hälytystä tuikkasin epämiellyttävät varastohuoneet tuleen lamppuöljyni avulla. Savuverhomme turvin pääsimme juuri ja juuri pakenemaan ulkoilmaan josta jatkoimme alas vuoren rinteiltä alangolle ja metsän suojiin.
Suuri oli ilo kun saavuimme takaisin Jalanthariin Chelisa ja kaksi soturia mukanamme. Toinen soturi oli kylän nostoväkeä ja maanviljelijä jonka omenapuun siunasin Tormille. Maanviljelijä lupasi muistaa joka kevät sen äärellä Tormia henkensä puolesta. Toinen pelastunut oli Uthgardt-barbaari läntisestä Korkeametsästä.
Liikuttuneena tyttärensä onnellisesta paluusta Brandt halusi palkita meidät joko varusteilla henkilökohtaisesta asekammiostaan tai rahalla. Koska mikään aseista tai haarniskoista, vaikka liekkimiekka olikin mielenkiintoinen, ei sopinut minulle, otin rahat jotka lahjoitin kylän temppelillä lainpuhuja Leronille ja sain vastalahjaksi kahdeksaan parannusjuomaa ja yhden lääkintäpakkauksen.
Monen päivän taistelun ja kiireisen matkustamisen jälkeen koko seikkailijajoukkio johon olin jo jonkin verran tutustunut pääsi rentoutumaan kevään koiton juhlan, viherruohon, alkaessa. Itse linnassa pidettiin sitä ennen pienimuotoiset juhlat jossa kuuluisa trubaduuri Gafef esitti kuvaelman Helvetiportin linnakkeesta. Lathanderin pidot oli tapahtuman nimi, joka järjestettiin kevään kunniaksi ja siellä mittelin taitojani vanhojen sotaveteraanien kanssa sekä pääsin lukemaan sotastrategiaa käsitteleviä opuksia Brandtin kirjastoon.
Kylä alkoi Kevätjuhlan jälkeen pikkuhiljaa tyhjentyä vierailevista sotureistaan. Humanoidilauman jokakeväinen tulva oli ohi ja miehuuksia oli todistettu sekä valoja pidetty. Chelisaa pelastamassa ollut joukkio oli rakoilemassa kunnes Gafef kutsui minut luokseen. Hän oli itse ollut kukistamassa Helvetinportin linnakkeen Feyn'rejä, demonihaltioita vasta vähän aikaa sitten, mutta matkamiesten ja metsän eläinten kautta hänen korviinsa oli kantautunut huhuja että jotain hämärää olisi edelleen tekeillä noilla seuduilla. Hän tiedusteli minulta, tahtoisinko koota pienen joukkion joka kävisi tarkistamassa asian todenperäisyyden. Mietittyäni ja keskityttyä Tormin tahtoon, otin tehtävän vastaan ja kokosin jo tutun joukkion. Samoihin aikoihin samainen joukkio oli tuuminut pitäisikö Chelisa vankiluolastot tutkia tarkemmin niistä löytyneen suuremmoisen arkkitehtuurin vuoksi. Päädyimme ratkaisuun jossa Galnodel kävisi tutkimassa luolastoa ja me loput selvittäisimme huhujen alkuperää. Matkaisimme yhdessä osan matkasta.
Ylittäessämme Rauvin-jokea kaksine muuleinemme huomasin alajuoksulla liikettä. Tarkemman tutkimuksen ja tutustumisen jälkeen kävi ilmi että Luthvik-niminen Sinikarhu-heimon barbaaripäällikkö rakennutti matalia laivoja joelle avatakseen kauppareitin. En tiedä mutta jokin jäi tuossa vaivaamaan mieltäni. Eikä se ollut vain Korkeametsän reunustan puiden hakkaus.
Jatkaessamme metsän reunustaa kauniissa kevätsäässä tahdoin näyttää tovereilleni iäisen muistaakseni 10 000 vuotta vanhan kuuhaltia-kivirakennelman joka olisi miltei reittimme varrella…
Polulla meitä vastaan tuli valkoinen susi jota hämmästelimme suuresti, eikä vähiten silloin kun se puhutteli meitä tai muuntui ihmiseksi. Susi olikin Aranella, luultavasti druiditar ja mitä ilmeisimmin Galnodelin vaimo. Kasvaneella ryhmällämme jatkoimme Aranellan, joka paljastui Mielikin papiksi ja vanhan animistiuskon seuraajaksi, surullisista uutisista huolimatta kivikehälle ja totta ne olivatkin; huikeiden liki kymmenmetristen valkoisten marmoriobeliskien ympäristöstä oli kaikki elämä kaikonnut, kukat lakastuneet ja itse ilmakin kolea. Luultavasti Siniparta -barbaarisotureiden henget eivät olleet päässeet rauhaan Helvetinportin linnakkeella kokeneista kauhuistaan vaan tuskassaan ajelehtivat kaksikehäisen muistomerkin ympärillä..
Kivikehän keskellä huomasin jonkun henkilön laivastonsinisessä kaavussa. Ihmetellen kuka haluaisi viettää aikaa niinkin surullisessa paikassa, hiivin keskemmälle, Dirk mukanani. Kutsuin muukalaista joka puolestaan kutsui minua muukalaiseksi hänen paikassaan, ja kauniimmalla äänellä jonka olen koskaan kuullut. En voinut kuin anteeksipyydellä töykeyttäni, ja nainen kutsui minut luokseen: "Merolem Ihmismieli, saavu luokseni."
Hupun laskeutuessa paljastui haltia joka hiljensi hiuksettomalla herkkyydellään pikkulinnut ja sai hohtavalla kauneudellaan sumun leijumaan jalkojensa juuressa. Laskin miekkani samoin kuin polveni hänen eteensä. Papitar laski kaulaani mithrilketjun johon oli kiinnitetty pieni valkoinen kuu, ja käski nousta. Liikauttaessaan sauvallaan, joka oli valkoisempi kuin vuoriston ensilumi, viereistä vesilammikkoa alkoi pinta väreillä ja muodostaa kuvia. Uppouduin syvyyksiin ja näin jotain mitä oli ollut ja jotain mitä on. Paikat ja ajat sekoittuivat toisiinsa kunnes värit alkoivat tummumaan ja pelkoni hiipimään alitajuntani salaisista kammioista… Syöksähdin eroon näkymättömästä voimasta joka oli pitänyt silmäni ihmeellisissä veden näyissä , enkä muistanut muutakuin pelkoa ja nöyryytystä ja kipua, väsymykseen ja pimeyteen verhottuna. Kylmänhikeni vielä valuessa haarniskani alla selässä käännyin Sehaninen papittaren puoleen. Olin nähnyt mahdollisen tulevaisuuteni, kertoi tuo Sehanine Kuunjousen papittareksi, Felosineksi esittäytynyt haltia. Se mitä näin on jotain mihin minun tulisi valmistautua, mutta riipus tulisi minulle avuksi.
Hiljaisena päätin jatkaa matkaa linnakkeelle muistellen matkallani yksikseni taakkaa jonka olin lupautunut jo niin nuorena ottamaan vastaan…
Sukuni nimi Galakiir tarkoittaa yleiskielelle käännettynä Kuunkukkaa ja sinetissämme on Katkennut Kuumiekka ja Lómelindi joka tunnetaan myös nimellä "Hämärän Laulaja".
Kaukainen isieni isä Enialis Amakiir taisteli suurta pahuutta vastaan monta ajankulkemaa sitten, kertoo sukumme sinettiä koskeva tarina. Yö oli silloin vihollinen hänen puolustaessaan hyvyyttä ja oikeamielisyyttä. Tuona yönä, kallion ja puiden muodostamalla aukiolla, mustettakin mustemmasta pimeydestä siinnyt Varjon Ritari astui vuoren varjosta kedolle ja löi salamoivalla miekallaan Enialiksen haltialähteestä löytämän Kuumiekan pirstaleiksi. Epätoivo tulvehti tuolloin kaatuneen miehen mielessä kuoleman kaartuessa ylle. Salamoivan miekan isku oli kulkenut isoisäni miekasta käsiin ja kaatanut hänet turtana maahan. Mutta tuo salama oli myös valaissut hetkeksi aukion, jolla kaksinkamppailu elämästä ja kuolemasta käytiin. Aukeneman vastakkaiselta laidalta, ikipuun oksilta, heräsi mustanhopea Lómelindi ja herkesi satakielen lauluunsa pilvien takaa värjöttävälle kuunsirpille. Ja oli tuo laulu niin kaunis että kääntyi vihollinen sitä kohti. Mutta inhossaan unohtaen vastustajansa tuoksi silmän räpäykseksi, paljasti Varjon Ritarin limaisen kaulan haarniskansa alta ja niin syöksi tuohon Enialis katkenneen miekkansa.
Auringon noustessa löysi Enialiksen poika isänsä kuolemaisillaan kedolta. Vieressä virui karmea ritari kaulassaan katkennut Kuumiekka mutta pahuutensa voimin oli musta miekka joko itse tai isäntänsä ohjaamana kulkenut Enialiksen rintaan. Sinä päivänä kuoli sillä kedolla Enialis Galakiir, joka oli ennen tunnettu Enialis Amakiirina. Ja koska oli hän tuon epäpuhtauden ja syöpäläisen kaatanut Hämärän Laulajan avulla vaihtoi hän nimensä sen kunniaksi.
Ja Lómelindin laulu silloin kertoi ettei olisi pimeys enää koskaan Galakiirin vihollinen kun kuu häneen kääntyy. Eikä sinä päivänä pahuus poistuisi tantereelta elävänä kun Lómelindi Galakiirille laulaa. Niin tarina kertoo. Mutta on tarulle ennustettu jatko sillä taottiin uudestaan yhdeksi Kuumiekka, ja vaikka sen lumousta ei osattu palauttaa on sen mahti kiinni noissa sirpaleissa. Jossain tuntemattomassa kohdassa aikaa sen lumous tultaisiin palauttamaan. Ja niin sinä yönä käy Varjon Ritareiden teiden poikki kuunvalo ja pelkäävät he ja menettävänsä varjonsa jos sen alla joutuvat kulkemaan.
Nyt on jo pitkään suvussamme kulkenut tuo hienosti taottu suuri miekka, mutta pitkään on se ollut myös tupessaan eikä sen lumouksen paluuta enää odoteta. Niin tuntemattomiksi on käyneet ennustarinan juonteet eikä kukaan muista kertoa kuulleensa Lómelindia tai nähneensä Varjoissa Ritaria.
Olen ottanut itselleni tuon kohtalon jonka olen Galakiirin suvun nimessä saanut. Ja niin kannan myös katkennutta Kuumiekkaa joka nykyisin kulkee vain nimettömänä suurmiekkana kunnes sen lumous palautetaan.
Kuumiekan luullaan löytyneen haltialähteestä jonka olinpaikka on unohdettu, jos moni sitä on koskaan tiennytkään. Enialis piti kuitenkin tuon salaisuuden omanaan ja vei sen henkien luokse. Kuumiekka on kuitenkin kuin Sehaninen omaisuutta muotoineen ja väreineen, joten mystisten Sehaninen kuuhaltioiden unohdetut lumotut lähteet ovat varmastikin tuon mahtimiekan alkuperää lähellä. Ken niistä kuulee, se niistä kaiken hyvän nimissä kertokoon.
Seuraavan päivän aamuna Galnodel ja Aranella lähtivät kohti Netheril-kryptaa pohjoisessa ja me muut jatkoimme linnakkeelle päin. Jututimme matkalla muutamaa hevosmiestä ja pahaa aavistamattomina marssimme linnakkeeseen sisään Gafefin johdolla joka kertoi tuntevansa paikallisen barbaariheimon velhon, Tanta Hagarin. Linnassa oli jotain vialla huomasin sen heti mutta arvelin sen johtuvan aiemmista veritöistä jota täällä oli tehty. Mutta pahuus iski päälle samantien kun astelimme sisään linnan päärakennukseen! Sisällä oli 10 puoliörkkiä joilla oli haltiamaiset korvat ja 5 lepakkonaista valtaistuimen ympärillä. Tuolla korokkeella istui virnuillen Gafefin tuttu, Tanta Hagar ja hänen korvaansa kuiski punasilmäinen haltia, feyn'ri! Olin oksentaa paikan pahuuden ympäröimänä enkä ehtinyt tehdä mitä'än kun varusteemme vietiin ja meidät raahattiin vankityrmiin.
Seuraavat katkerat viikot kuluivat Dirkin kanssa vankityrmässä. Tätä ennenäkyni Felosielin lumotussa lammessa oli tiennyt.
Pakeneminen tyrmästä oli hieman hämärän peitossa koska olimme kaikki nälkäkuoleman partaalla. Sanottakoon vain että joku meille tuntematon henkilö auttoi meidät tyrmistä ja pääsimme pakenemaan hänen antaman voimallisen loitsukäärön avulla. Siirryimme sen avulla, Aramilin loitsittua, pienessä nujakassa yllättäen Hopeakuun kaupungin viereen. Minä ja Dirk jäimme odottamaan kun Aramil kävisi hakemassa Aristen kanssa kaupungista apua, Gafefia tai Karjua ei vieläkään näkynyt missään. Tovereidemme oltua poissa tajusin pettyneenä että Felosielin antama lumottu ketju oli jäänyt Helvetinportin linnakkeelle kuten myös sukuni muisto-tikarista puhumattakaan Katkenneesta Miekastani!! Ei tulisi päivää jolloin lepäisin vaan aion vaikka tuhota tuon pahuuden linnakkeen viimeiseen kivenmurikkaan asti jotta saan miekkani takaisin. Tämä on pyhä vala jonka annan Tormin nimeen, olkoon näin sanottu ja vannottu. Tästä ikuisuuteen Katkennutta Miekkaa, Lomelindia etsii Merolem, Galakiirin sukua, Ihmismieleksi kutsuttu, kunnes sen käsiinsä saa.
Kirjan seuraava sivu on linnakkeen syövereistä mukaan tarttunut demonologiaa käsittelevästä kirjasta. Olkoon se apuna tulevaisuudessa.
...
Alempiin tasoihin kuuluvat ne osat Ulommista tasoista, joita pidetään pahojen olentojen ja jumalien asuinsijoina. Niihin kuuluu niin Kaaoksen, Tasapainon kuin Lainkin jumalia. Alempia tasoja ovat: Akheron, ikuisten taistelujen ja suurten soturien taso (Laki) Yhdeksän helvettiä, epätoivon kuilu (Laki) Gehenna, valkohehkuisia ahjoja ja taivaisiin nousevia torneja (Laki) Hades, joka koostuu kolmesta "synkkyydestä" (Tasapaino) Tartaros, karkoitettujen lohduton paikka (Kaaos) Syöveri, monikerroksinen demonien taso (Kaaos) Pandemonium, ukkosen ja raudan taso (Kaaos)
Alempien tasojen halki virtaa kammottava Styks-joki, joka on yhteydessä Stygiana tunnettuun mereen. Alempien tasojen kolme pääasiallista voimaa jumalten lisäksi ovat yugolothit, demonit ja paholaiset. Yugolothit ovat peräisin Hadeksesta, demonit Syöveristä ja paholaiset Yhdeksästä helvetistä. Näiden olentojen väliset sodat leviävät monesti muille tasoille ja esimerkiksi Syöverin ja Hadeksen väliset Tartaroksen tasangot ovat jatkuvia sotakenttiä yugolothien ja demonien välillä.
Paholaiset ja daimonit
Paholaisten yhdeksän voimallisinta johtajaa ovat arkkipaholaiset, johtajanaan Asmodeus. Asema arkkipaholaisena on tuulinen paikka ja Helvetin tasojen hallitsijuus on himoittu asema. Daimoneista suurin on Anthraxus.
Demonit
Demonit ovat kaaoksen olentoja, aina muuttuvia ja erilaisia. Vaikka voidaan sanoa, että on olemassa "demonirotuja", jokainen demoni on erilainen. Suurimmat ja voimakkaimmat demonit ovat Demogorgon, Orkus, Zuggtmoy, Arakhne, Marduk ja Graz'zt. Jokainen demoniruhtinas hallitsee yhtä tai useampaa Syöverin tasoa.Arakhne (Hämähäkkien demonikuningatar): Naisenpäinen lihava lukki, jota palvovat vain hullut ja epätoivoiset. Tiedetään Arakhnen olleen joskus kiinnostunut Faerunista ja puhutaan aikojen alussa eläneistä mustista haltioista, jotka palvoivat häntä.
Demogorgon (Demonien ruhtinas): Jättimäinen kaaoksen mutaatio, jota monet pitävät kaikista voimakkaimpana demonina. Sanotaan, että hän hallitsee useita Syöverin tasoja, mikä on todellinen vallanosoitus. Hänen pääkaupungissaan asuu jopa 100,000 demonia. Graz'ztin ja Orkuksen vanha vihamies.
Graz'zt (Abat-Dolorin musta lordi): Komea demoniruhtinas, joka hallitsee lamioita ja riivaajattaria valtakunnassaan Azzagratissa. Mystiset abat-dolor ovat Graz'ztin kansaa. Grazzt kuvataan suunnattomaksi mustaksi ja vihreäsilmäiseksi mieheksi. Demogorgonin ja Orkuksen vanha vihamies, jonka liittolaisiinsa kuuluu Vuron.
Marduk (Tulidemonien kuningas): Sanotaan, että Marduk olisi "ylentynyt" balrog.
Orkus (Epäkuolleiden ruhtinas): Ehkä kaikkein voimakkain demoni, joka kuvataan lihavaksi pukinpäiseksi siipiveikoksi. Hänellä on hallussaan legendaarinen Orkuksen sauva ja hän hallitsee yli puolta kaikista tunnetuista balrogeista. Graz'ztin ja Demogorgonin vanha vihamies.
Zuggtmoy (Sienien demonikuningatar): Demonitar. Juiblexin liittolainen.
Voimakkaita, mutta kuutta suurta heikompia demoneja ovat mm. Yeenoghu (Gnollien demonilordi), Juiblex (Kasvoton lordi), Bafomet (Minotaurien herra) ja Fraz-Urb'luu (Petoksien ruhtinas).
Alempia demonirotuja on useampia ja niihin kuuluvat lintumaiset vrockit, sammakkomaiset hezrout ja kaameat mutatoituneet glabrezut. Vuohenpäiset nalfeshneet, käärmemäiset marilithit ja tulidemoneina tunnetut balrogit ovat demonirotujen kermaa. Vähäisimpiä Syöverin otuksia ovat maanit, kuolleiden sieluista siinneet demonit. On myös lukuisia muita demonirotuja (bodakit, babaut, jne) ja -ruhtinaita (Pazuzu)
...
Tosiaan päästyämme Hopeakuuhun Aramil ja Ariste lähtivät hakemaan apua. Monen, monen tunnin kuluttua he saapuivat illan koittaessa mahat pömpöttäen, suittuna ja uusissa vaatteissa. Nälältämme emme Dirkin kanssa sanoneet mitään mutta olisivat he voineet hakea meidät hieman aiemminkin, esimerkiksi ennen syöntiä tai kylpyään...
Korkea palatsi oli loistelias kuten koko kaupunki, ja siellä selvisi että Aramilin palkanmaksaja ja kaupungin johtajatar, Lady Alustriel, oli auttanut meidät Helvetinportin linnakkeesta sinne soluttautuneen liittolaisensa avulla. Itse tyrmäkuopissa olimme joutuneet viettämään 6. - 20. pv mirtulia. Ei enää ihmettele että olimme niin henkihieverissä, vankilassahan emme olleet saaneet muutakuin jotain niljakasta örkkisahtia ja kapista limppua. Kiitimme Ladya ja hän antoi meidän kerätä voimiamme palatsinsa huomassa.
Kun vihdoin ja viimein uskalsimme kävellä yli kymmenen metrin päähän ruokapöydistä aloimme miettimään tulevaisuuttamme. Varsinkin minua painoi Miekkani, Lomelindin, ja riipuksen jääminen linnakkeelle. Sinne oli jäänyt myös kahden miehen voimin jännitettävä vastakaarijouseni (mighty composite longbow +2), 40 taidokkaasti tehtyä nuoltani (masterwork), sinettisormukseni, silkkiköyteni ja sidetarvikepakkaukseni. Pelkästään ajatus että kotikylästäni saamiani mestarillisia esineitä valjastetaan pahan tarkoituksiin korvensi mieltäni, mutta miekkani jääminen ei antaisi minulle mitään muuta mahdollisuutta kuin palata hakemaan sitä. Mainitessani asiasta Lady kuitenkin kehotti voimakkaasti olemaan menemättä sinne. Hänen kertoessaan tarkemmin aiheesta saimme kuulla kuinka Tanta Hagarin joukot olivat hyökkäilleet pitkin Pohjolaa, Sundabariin saakka. Päättelin että pari viikkoa sitten joella tapaamamme laivoja rakeneet barbaarit kuuluivat samaan kuvioon. Tunsin olevani kunnianvelassa pelastamisestani Helvetinportin linnakkeen tyrmästä Alustrielille ja tarjosin miekkaani hänen palvelukseensa. Hän otti tarjouksen vastaan ja niin lupauduin olemaan Aramilin apulaisena, kirjurina ja henkivartijana kunnes tehtävä päättynyt. Tietäisin kyllä itse milloin aika koittaisi, johdatus Tormin tuo minulle vastauksen.
Muutaman päivän päästä Aramil sai yllättäen käskyn lähteä tiedustelemaan Kalmalumen kaupungin yhteistyöhaluttomuutta. Aramil palkkasi koko aiemman seurueemme retkeä varten, mitä pidinkin henkivartijan ominaisuudessani luotettavalta ratkaisulta. Lähtisimme siis matkalle kauas itään Hopeamarkkien liittoa edustavana seurueena.
Iloinen joukkiomme ratsasti Kalmalumiin hiljalleen kunnes tiellä sattui jotain omituista. Edessä, tienhaarassa istuskeli omituisen tyylisiin vaatteisiin pukeutunut hovinarri. Hän ei virkkonut mitään mutta viittoi meitä mukaansa, ja hänen ojentamassaan lappusessa luki jollain mystisellä kielellä jotain kuninkaan kuolemasta. En olisi paladinin kutsumusta valinnut jossen olisi kuninkaalle, olkoon hän sitten minkä tahansa kuningas, vastannut. Etikettiin kuuluu vaikka kieltäytyä mutta vain moukka ja arvoton olisi jättänyt narrin kuninkaineen huomioimatta.
Monen kivenheiton matkaamisen jälkeen saavuimme metsäaukiolle jolla seisoi iso linna, yhtälailla kaikille meille tuntematon. Hovinarri luikahti samantien avonaisesta portista sisään ja viittoi meitä mukaansa. Terästäydyimme ja päätimme kurkata avonaisesta portista sisään. Seuraavat hetket ovat sumuisia; muistan vain tanssahtelevani linnan sisuksissa minulle tuntemattoman hovitanssin pyörteissä. Siellä täällä on välähdyksiä kuin olisin saanut oman tajunnan haltuuni, ja muiden tovereideni mukaan koetin parhaani mukaan jäljitellä tanssin askelia, koska tanssin liikkeen vastustaminen vain musersi lihaksia kuin jyviä myllynkivien välissä.
Yhtäkkiä tanssi loppui ja olimme vihdoin ja viimein useiden toistavien tapahtumien jälkeen linnan aukiolla juhlaruokapöydän ääressä. Ja olimme kuin liimatut paikoillemme. Kuten jo aiemmin aloimme huomaamaan, kaikki linnan asukit - örkit ja ihmiset - olivat tarkemmin katsottuna kaameasti silvottuja ja kuolleita, ehkä haamuina jonkin hirveän lumouksen kourissa. Emme tienneet mitä tehdä kunnes Ariste meistä valppaimpana sai ampaistua paikaltaan ja löi petollisen linnanasukin, siis kai haamun, kädestä myrkkypullon jonka oli tarkoitus tappaa juhlapöydässä istuva kuningas. Silloin lumous muuttui ja pääsimme sen otteesta, juuri juostessamme linnan porteista ulos huomasimme haamujen ojentavan meille aarteita ilmeisesti palkkioksi lumouksen rikkomisesta. Nappasimme ne nopeasti ja syöksyimme pakoon. Kääntyessämme metsän reunassa linnan suuntaan emme enää kuulleet hovisoittajien soittelua, joka oli pitänyt meitä lumouksen vallassa. Siellä päätimme aluksi levätä mutta tuota voimakasta taikuutta pelätessämme ratsastimme vielä kymmenen virstan päähän jossa vihdoin uskalsimme levätä. Tulevia ja onnettomia seikkailijoita varten olimme onneksi ehtineet naulata linnan eteen varoituskyltin lumouksesta ja ohjeet sen rikkomiseksi. Muuta emme keksineet tuolloin tehdä vähäisine voimavaroinemme.
Matkamme jatkui Auvandellin linnoitukseen ja Sundabaria kohden. Ympärillämme alkoi näkymään merkkejä Tanta Hagarin barbaarien hyökkäyksistä; kauppiaat liikkuivat vain saattueissa ja sotilas- sekä palkka-armeijajoukot siirtyivät puolustamaan Sundabaria. Juuri ennen Sundabaria näimme barbaarijoukon marssivan yliluonnollisella vauhdilla Sundabaria kohden ja laukkasimme yhden upseerijoukon ohella Sundabariin heidän edellään.
Porttien loksahdettua takanamme kiinni tiesin heti missä olisin puolustamassa kaupunkia barbaareja vastaan. Ikuisen Oikeuden sali, joka on Tormin ja Tyrin suurin temppeli koko Pohjolassa, saisi yhdeksi peräänantamattomaksi taistelijakseen minut. Aramil ja Dirk kertoivat osallistuvansa Mestarien hallin puolustamiseen.
Helvetinportin linnakkeen armeija viimein hyökkäsi niin portteja vasten kuin suoraan ilmasta, ja kuten myöhemmin miulle kerrottiin Aramilin, Gafefin, sekä heidän uusien tuttavien, Clangeddeniaa palvovan kääpiötaistelija Gorgarin ja Lathanderin pappi Cyrielin puolustama talo joutui feyn'ri- ja tanarrukk-tuhoyritysten kohteeksi.
Aluksi salin pihalla ei näkynyt mitään liikettä, mutta tyyntä oli myrskyn edellä. Pihalle loitsi itsensä jättimäinen yli kahden miehen korkuinen liekehtivä paholaishirviö. Suljin itseni pahuudelta uskollani ja ryntäsin lähettämään tuon epäpyhän olion takaisin sinne mistä se oli maan kamaralle ryöminytkin. Vaikka leikkasin sitä miekallani niin sen tuliset nyrkit lennättivät minut tajuttomuuteen. Sen jälkeen seuraava muistikuva onkin isoisäni nuhtelemassa minua tuolla lailla taistelukentällä kaatumisesta. En tiennyt mitä sanoa sillä tajusin että isoisäni henki oli kanssani, ja tuon suuren soturin mieli joka oli kohdannut mystisen Pimeyden Ritarin, käski minun olla kuolematta. Heräsin parin päivän päästä Sundabarin hoitokodista jossa minua lääkittiin voimallisilla salvoilla. Sinne tulivat toverini minua tervehtimään ja kertomaan kuulumisensa. Kuuntelin mieluummin kuin puhuin kunnes kuulin että Ikuisen Oikeuden sali oli edelleen ehjä. Taisivatpa uskolliset kumppanukseni mainita jotain kaupungin kaduilla huhutusta Korkeametsästä saapuneesta paladiinista joka oli käsittämättömällä rohkeudella asettunut kohtaamaan helvetin hirviöt jotka olivat tulleet tuhoamaan hänen jumalansa pyhää paikkaa.
Kuulin myös kuinka taistelu ei ollut kestänyt kuin seuraavaan aamuun jolloin armeija lyöty takaisin (huhuttiin, että Sundabarin käskynhaltija Helm kääpiömieli oli itse käynyt surmaamassa barbaariarmeijan kenraalin). Mestarien halli oli pahoin vaurioitunut ja kaupunki oli ollut tulessa. Aramil ja Dirk olivat tehneet parhaansa linnalla ja olivat säilyneet liki haavoittumattomina. Gorgar oli saanut pahoja haavoja, mutta oli toipumassa.
Myöhemmin ollessani jo paremmissa voimissa tapasimme paikallisessa tavernassa ja Aramil kertoi halustaan lähteä jatkamaan matkaa. Silloin Dirk ilmoitti että hänelle riitti kuoleman vaarassa juoksentelu. Murheellisin mielin toivotin Dirkille Tormin suosiota, olihan ystävyytemme lujittunut jopa Helvetinportin linnakkeen vankityrmissä. Samassa paikassa kadonneet toverimme Gafef ja Karju olivat myös kaupungissa ja vaikka Karjua ei näkynyt kuin vilaukselta niin Gafef teki meille ystävänpalveluksen ja voimallisena druidina tutki lumotusta tanssiaislinnasta saamiamme aarteita ja tunnisti ne. Minulle päätynyt pronssinen kaulapanta heijasti nuolet pois ja Aramililla oleva sormus paransi hänen refleksejään. Myöskin Aramilin haltuun jäänyt "ystävyyden rannerengas" paljastui jonkinlaiseksi viimeiseksi oljenkorreksi. Sillä pystyi kutsumaan ystävänsä matkojen takaa avukseen. Aramil tuumi hetken valitsi siihen minut, Aristen ja Galnodelin.
Ensimmäinen matkapäivä; yövyimme Uuslinnan uudisraivaajakylässä, matkalla näkyi vain suursusia läheisillä kukkuloilla.
Toinen matkapäivä; yöllä Aristen yllätti vartiovuorosta kaksi ogreakin häijympää otusta. Säpsähdimme meditaatiostamme Aramilin kanssa siihen kun teltta revittiin yltämme ja peikkoa hyökkäsi leirimme kimppuun. Ilman haarniskaa olisimme saattaneet joutua niiden ateriaksi jossei Ariste olisi paikannut vartiomiehen erhettään ja hiipinyt toisen selustaan, survaissut miekkansa sen kehon läpi jonka jälkeen käynyt viiltämässä toisen kyljen halki. Molemmat hirviöt lojuivat tantereella. Gorgar makasi henkitoreissaan toisen peikon repäistessä hänet melkein keskeltä kahtia, mutta sai silti ähkäistyä urheasti kuinka peikot parantavat itse itseään ja ainoa tapa lopettaa ne on katkaista pää ja polttaa kehot. Peikkojen haavojen jo silminnähden kuroutuessa umpeen pelästyimme niiden uusiutumiskykyä ja hakkasimme nopeasti päät ja heitimme ne tuleen. Toivon vain että Ashrem on toipunut tuon hirvittävän palaneen lihan hajusta. Heti kun olen varoissani lupaan ostaa sille parasta vehnää mitä on tarjolla. Onneksi ei ollut tyyntä vaan savu hälveni pian tuuleen.
Kolmas matkapäivä; saavuimme Kalmalumiin illansuussa, menimme paikalliseen majataloon illallistamaan ja yöpymään. Seurueemme vietti roduilleen ominaista rentoutumista.