Ariste Havrek on kotoisin, hmm... sitä ei moni tiedä, mutta jostain päin Pohjoista Miekkarannikkoa kuitenkin, Faerûnin luoteisosista (alueen kartta). Vain hiukan keskikokoista pidempi mustahiuksinen (pohjoisen miehet ovat yleensä vaaleita) Ariste on erittäin vahva, hyvin ketterä ja varsin kestävä. Aina häntä ei kuitenkaan voi syyttää kaukokatseisuudesta tai ylitsepursuavasta itsehillinnästä. On miehellä kuitenkin taito tunnistaa välittömät vaarat, ja joskus jopa pysyä pois niistä. Ja joskus ei.
Jumalista Ariste on aina tullut parhaiten toimeen Tymoran, tuon hymyilevän onnettaren kanssa. Onni suosii rohkeaa. Kuka itseään auttaa, sitä jumalatkin auttavat.
(Tähän tulee lisää tietoa Aristen alkuvaiheista merillä)
(Siirrytäänpäs minä-muotoon)
Vaikka aikaisempi kokemukseni on lähinnä meriltä ja kaupungeista päätin siis mitä pikimmin kokeilla onneani sisämaan metsissä ja vuorilla, kun nyt kerran näytti siltä että merellisiä operaatiota näin hetkellisesti saattoi varjostaa pieni epäonnen pilvi. Edellisistä onnistuneista "toimeksiannoista" olin kuitenkin tienannut ketjupaidan, joka suojasi varsin hyvin mutta ei kuitenkaan paljoa rajoittanut yhtälailla voimaan kuin nopeuteen perustuvaa taistelutyyliäni. Ja erittäin laadukkaan, terävän ja hyvin painotetun lyhytmiekan, joka sopi lähes täydellisesti vasemman käden aseeksi. Olin jo nuorena tuntenut kahden miekan tyylin omakseni, ja osasin noin muutekin käyttää aseita vasemmalla kädelläni kutakuinkin yhtä hyvin kuin oikeallakin. Oikeassa kädessäni käytin kapeaa sapelia. Varustuksen pitäisi siis olla suunnilleen kelvollinen että tällä uudella, sisämaahan suuntautuvalla retkellä voisin yrittää elättää itseäni palkkasoturina.
Kevät oli juuri alkamassa kun turhia viivyttelemättä taitoin taivalta Dessarin(?)-joen vartta ylöspäin, pois Syvänteen hallitsemilta alueilta kohti Hopeamarkkeja, enemmän tai vähemmän itsenäisten kaupunkivaltioiden enemmän tai vähemmän yhtenäisen liiton hallitsemaa aluetta.
Eräs ensimmäisiä kohdalle osuneita houkuttelevia huhuja oli Jalantharin kylän kuulemma perinteinen kevätpuhde. Varsin ennustettavan tarkasti joka kevät heti kun lumet ovat vuorten alemmilta rinteiltä sulaneet, vuorilta vyöryy armeija örkkejä ja hiisiä koittamaan onneaan, josko ja tänä keväänä tämän pienen mutta urhean kylän saisi valloitettua. Sinne siis!
Ja sieltähän ne sekasikiöt vuorilta vyöryivät kylän kimppuun. Taistelua kesti kaksi päivää ja kaksi yötä mutta lopulta, kuten perinne ilmeisesti on, nuo pahan kätyrit saatiin ajattua takaisin vuorille pois kaupungin kimpusta. Kylän puolustaminen oli tavallaan kiinnostavaakin taistelutyötä, sillä selvästi miestä pienemmät hiidet eivät osaavalle miekkamiehelle edustaneet mitään silmitöntä hengenvaaraa, ja toisaalta miehen kokoisia mutta keskivertomiestä selvästi vahvempia ja vankkatekoisempia örkkejä vastaan pystyi aivan hyvin pyytämään apua ilman että kenenkään mieleen olisi tullut pitää varsinaisesti pelkurina.
Puolustuksen organisoi ja etulinjassa lähes koko ajan pelottomasti taisteli puolhaltia Galnodel, kuulemma kuuluisa paikallinen samooja ja örkinmetsästäjä. Selvästi kaveri josta kannattaisi olla perillä. Galnodelkin osasi käyttää kahta miekkaa yhtä aikaa. Silti taistelun varsinaisesti ratkaisi Jalanthariin hieman ennen hyökkäystä saapunut kuuhaltiakomppania, jota johti haltiapaladin Merolem Galakiir. Merolemin osalta taistelu ei kuulemma mennyt sitten niin hyvin. Kylään saapueassan hän oli, edelleen kuulemma, ritarillisesti vakuuttanut puolustavansa kylää ja erityisesti hallintoasoita johtavan kapteeni Brantin tytärtä Chelisaa. Taistelun ollessa jo loppupuolella, kun Chelisa parin kaartilaisen suojaamana oli siirtymässä turvallisempaan rakennukseen, he joutuivat väijytykseen ja örkit pääsivät ryöstämään heidät. Jos örkit olisivat halunneet tappaa heidät, heidät olisi varmasti löydetty jälkiä siivottaessa. Mutta koska ei löydetty, samooja Galnodel piti varsin selvänä että heidät oli vangittu elävänä, ja oletettavasti viety vuorille örkkien asuinsijoille käytettäväksi uhrina joissain epäpyhissä seremonioissa. Näin örkit kuulemma silloin tällöin tekevät. Tämän Merolem kuuli kuitekin vasta jälkeenpäin, sillä hän oli haavoittunut pahasti örkkijohtaja Rautakouran iskusta, ja makasi lopputapahtumien aikana tiedottomana vuoteessa.
Seuraavana aamuna, kun tilanne oli selvinnyt vähän kaikille, Galnodel organisoi sankarillisen retkikunnan neito Chelisan pelastamiseksi. Vapaaehtoisia kyseltiin. Paikalle neuvonpitoon tuli Galnodelin lisäksi paladin Merolem, joka tunsi rikkoneensa lupauksen suojella neitoa ja siten olevansa vähintäänkin velvoitettu lähtemään mukaan. Muita olivat kultahaltiaylimys ja velho Aramil Ethalas (ajatelkaa, pari päivää sisämaassa ja heti tekemisessä kultahaltian kanssa!), yrmy metsien barbaari Ageatis "Karju" Burjyn, sekä 16-vuotias pojankloppi bardi Dirk (ei, en aio kertoa sukunimeä). Ja tietysti urhea merimiehenne.
Samooja Galnodel paikallisti pian vankeja kuljettava örkkiöpoppoon jäljet, ja lähti seuraamaan niitä, aikamoista maastoravia. Kahden päivän jäljityspuhteen (emme saaneet niitä kiinni) jälkeen Dirk oli jo aikalailla poikki, ja painavahkoon ketjuhaarniskaan sonnustautunut Merolemkin olisi varmaan ollut, ellei olisi omistanut hevosta. Jäljet jatkoivat ylös vuorille, ja niin mekin. Erään puron ylityksessa Merolem onnistui tipahtamaan ratsunsa selässä, ja jäi makaamaan noin metrin syvyiseen kylmään veteen. Odottelimme hetken, mutta kun alkoi näyttää siltä ettei hän näemmä aio itse sieltä nousta seisomaan, kävin nopeasti loikkien poimimassä hänet purosta. Tämän jälkeen sekä Aramil että Dirk osoittautuivat hyödyllisiksi, onnistuen eleellä (Aramil) ja parilla huilunsävelellä (Dirk) pikaisesti kuivaamaan keväisten sulamisvesien kastelemat vaatteemme.
Pikaisesti levätyn yön jälkeen matka jatkui jälkiä seuraten ylös Nether-vuorten rinteitä (alueesta on muuten olemassa kartta). Jossain vaiheessa vastaa tuli pari kaksipäistä lumimiestä, jotka kyllä huitoivat pelottavasti nuijillaan mutta eivät pärjänneet seurueemme miekoille. No, Aramil taisi hetkeksi tuupertua lumeen ottamaan lukua ja miettimään kannattaako jäädä puolitoistametrisen puukarahkan tielle.
Vuorenrinteellä vietetty yö oli varsin ankea, mutta kestettävissä. Seuraavana päivänä ohi meni kokonainen kulkue örkkejä, hiisiä, mäkijättiläisiä ja susia, mutta ne eivät onneksi huomanneet pelastusretkikuntaamme. Pian tämän jälkeen Galnodel ilmoitti että jäljet päättyvät erään kuilun luokse, ja kuilua pitkin laskeutuu tikkaat pimeyteen. Sinne siis.
Kuilu laskeutui jonkinlaiseen huoneeseen. Aramil tutki hetken kiviseiniin veistettyjä kuvioita ja kirjoitusta, ja selitti että tämä ei ole alunperin örkkitekoa, vaan ilmeisesti muinaisen Netherilin imperiumin aikainen hautaluolasto. Etenimme hetken huoneesta alkanutta leveää käytävää, kunnes siitä alkoi haarautua pienempia, paljon karkeammalla työn jäljellä puhkaistuja kapeita sivukäytäviä. Joku (en minä!) keksi alkaa seuraamaan niitä. Aikamme mutkiteltuamme ja vielä syvemmälle laskeuduttuamme saavuimme luolantapaiseen, josta heti vastaan tuuppasi ylisuuria torakoita (Galnodel sitten kertoi niiden nimeksi ankheg.) Koska luolassa ei ollut neito Chelisasta jälkeäkään, ehdotoin nopeaa perääntymistä, ja peräännyikin. Mutta muut jäivät jostain syystä kalistelemaan miekkojaan otusten kanssa. Palasin siis katsomaan taistelua. Ensin yksi otus puhautti jonkinlaisen vihreän myrkkypilven joka tainnutti Aramilin, sitten Merolem ehti saada niin monta puremaa niiden ilkeistä leukaperistä että tuupertui. Höh. Kun muutakaan ei ollut tehtävissä, säntäsin öttiäisten ja Merolemin väliin, ja sainkin jo valmiiksi haavoitetut iljetykset kaadettua (ja pelastettua Merolemin, tästähän saattaa tulla tapa). Haltioita parannettiin loitsuin ja parannusjuomin, ja jatkoimme matkaa.
Edelleen tutkimme sivukäytäviä (miksi ihmeessä?). Seuraava taisi olla umpikuja ja kolmas johti neljänteen. Viidennettä jonkin aikaa seurattuamme löysimme luolan jossa oli iso vesilätäkkö. Tai itseasiassa se oli vaarallinen otus, harmaalima, kuten etummaisena edennyt Merolem pian huomasi. Mutta onnistui kuitenkin väistämään limasta muodostuneen ulokkeen iskun. Peräännyimme.
Ajatukseni seurata pääväylää ei toiminut, sille se olikin tukittu suurella kivipaadella. Jatkoimme siis viimeiseen sivukäytävään. Jonkin matkan päästä sielä löytyi kaksi puuovea. Niiden edestä pakeni yksi örkki syvemmälle luoliin. Muut alkoivat pitämään neuvoa siitä, uskaltaisiko tuota örkkiä seurata, vai pitäisikö perääntyä. Koska ovien edessä oli ollut vartija, ehkä ovien takana olisi jotain vartioitavaa. Ainakin ensimmäinen ovi oli lukossa. Aloin siis runttaamaan ovea sisään, ja pian se antoikin periksi. Sen takaapa sitten neito Chelisa löytyikin köytettynä! Hienoa. Tehtävä suoritettu.
Minusta järkevintä olisi ollut häipyä samantien, mutta Merolempa päätti alkaa murtamaan seuraavaa ovea. Ensin hiukan tyhmältä vaikuttanut osoittautuikin viisaaksi, sillä tuon toisen oven takaa löytyi kaksi vangittua ihmismiestä. Kun päästelimme heitäkin köysistä, alkoi edempää käytävästä kuulua örkkijoukon askeleita. Lopultakin muutkin alkoivat kannattaa pikaista perääntymistä. Merolem paiskasi käytävän lattialle öljypullon ja sytytti öljylammikon tuleen. Sitten säntäsimme ja kiipesimme ulos luolastosta.
Samaa vauhtia kiirehdimme myös alas vuorilta, ja takaisin länteen kohti Jalantharin kylää. Kai siinä muutama yö jossain välissä nukuttiin, kovin montaa ateriaa en kyllä muista syöneeni. Galnodel piti yllä kovaa vauhtia, joka pian vei meidät takaisin Jalanthariin.
Toinen pelatetuista miehistä oli Jalantharin kaatria, ja toinen kuuluin Uthgardt-barbaartien heimoon Korkeametsän länsipuolelta. Molemmat miehet olivat kiitollisia pelastamisestaan, ja toivottivat meidät tervetulleeksi vieraikseen koteihinsa milloin vain. Myös Rauvinin linnan kapteeni Brant oli kiitollinen tyttärensä pelastamisesta. Tapahtuneen kunniaksi järjestettiin juhlat. Mukavaa. Juhlissa paikallinen ilmeisen maineikas bardi Gafef esitti kuvaelman jostain muinaisesta taistelusta (sittemmin sain selville että se oli ihan lähihistoriaa, mutta no, mennyttä aikaa kuitenkin) jossa joku muinainen pahan pesäpaikka, Helvetinportin linnake, kukistettiin. Lisäksi kapteeni Brant antoi kunkin meistä valita yhden aseen aarrekammiostaan. Minä valitsin lumotun pitkämiekan, jonka nimi oli Liekkikieli. Käskysanalla sen sai leimahtamaan liekkeihin, mikä tietysti lisäsi miekan vaarallisuutta. Käskysanalla sen sai myöskin sammumaan. Mutta tulen aiheuttamaa lisävahinkoa hyödyllisempänä pidin ajatusta, että tämän miekan kanssa voisin taistella pimeissä luolissakin (sellaisissa, joissa olimme juuri käyneet) kahdella miekalla, ilman että minun täytyisi pitää lyhtyä tai soihtua vasemmassa kädessäni.
Jäimme Jalanthariin pariksi päiväksi odottamaan viherruohoa, keväänkoiton pitoja. Se olikin mainiota: urheilukilpailuja, ruokaa, juomaa, tanssia, laulua. Elämä täällä sisämaassa voi näemmä olla hyvinkin mainiota.
Juhlan jälkeen Gafef pyysi Chelisan pelastusretkellä olleita urheita miehiä neuvonpitoon. Minähän aloin olla jo kuuluisuus täällä! Paikalle tulivat lisäksi Galnodel, Aramil ja Merolem. Gafef kertoi kuulleensa pahaenteisia huhuja Helvetinportin linnakkeesta. Ensin hän tosin kertoi olleensa mukana tuossa jo mainitsemassaan vuosientakaisessa taistelussa jossa paikka oli puhdistettu pahuudesta. Mutta kuulemma nyt siellä oli taas nähty feyn'rejä, eli demonihaltiota. Gafef halusi matkata Helvetinporttiin ottamaan selvää, josko huhut sielläpäin liikkuvatsa pahuudesta pitäisi ottaa vakavasti. Galnodel puolestaan oli huolissaan siitä örkkipesäkkeessä joka piti majaansa siinä hautaluolastossa josta olimme juuri palanneet. Mehän vain pelastimme Chelisan, emmekä tehneet örkeille yhtään mitään.
Gafef kuului ilmeisesti johonkin laajeminkin vaikuttavaan veljekuntaan joska nimi oli Harpunsoittajat, ja jotka saattoi tunnistaa tietynlaisesta harppua esittävästä soljesta. Harpunsoittajilla oli ilmeisesti selkeitä pyrkimyksiä paikallisen politiikan suhteen. Lisäksi haltiat Aramil ja Merolem tuntuivat olevan kovasti samaa mieltä Gafefin pyrkimysten suhteen. Gafef ja haltiat olivat selvästikin jonkinlaisia paikallisia tärkeitä henkilöitä, joten oli varsin mainiota tulla pyydetyksi heidän mukaansa tälle tiedusteluretkelle. Päätimme siis lähteä heti seuraavana aamuna itäänpäin. Galnodel tulisi alkumatkan ajaksi mukaamme, mutta kääntyisi sitten pohjoiseen, takaisin vuorille ja örkkipesäkkeeseen. Me jatkaisimme itään ja etelään kohti Helvetinportin linnakkeen alueita. Aamulla huomasin että joku oli pyytänyt myös Ageatiksen ja Dirkin mukaamme.
Näinpä tässä nyt on päädytty diplomaattisluonteiselle tiedustelutehtävälle varsin vaikuttavassa seurassa: kuuluisa bardi Gafef, kuuluisia samooja Galnodel, kultahaltiaylimys (täällä Faerûnissa kaikki kultahaltiat vaikuttavat ylimyksiltä) Aramil ja kuuhaltiapaladin Merolem. Lisäksi yrmeä Ageatis ja äänekäs pojankloppi Dirk. Matkasimme itäänpäin. Pari päivää kuljettuamme havaitsimme Rauvin-joen rannalla kummallista puuhastelua. Siellä oli sakki miehiä paiskomassa töisä. Minä olisin halunnut lähstyä heitä aluksi vaatimattomasti, ja ilman haltioita, ja alkaa muina miehinä kyselemään että mitä täällä mahtaa olla tekeillä. Mutta ei, marssimme suoraan miesten luo, ja kysyimme kuka heitä johtaa. No, saimme selville että he ovat Sinikarhun heimon Uthgardt-barbaareja ja rakentavat satamaa ja jokilaivoja heimonsa päällikön käskystä. Se eivät olleet kuulleet mitään epäilyttävää Helvetinportin linnakkeen suunnalta. No, samapa tuo sitten.
Korkeametsän reunamilla sijaitsi kuulemma jokin metsän kuuhaltioiden muinainen muistomerkki. Merolem tuntui haluavan kulkea sitä kautta. Matkalla sinnepäin vastaan tuli suuri valkoinen susi. Hieman kummallista asujaimistoa täälläpäin, aloin ajatella, mutta sitten susi alkoi puhumaan, ja aloin korjaamaan ajatustani enemmänkin sellaiseen muotoon että hyvin kummallista asujaimistoa. Mutta tämäkin ajatus katkesi, kun susi muuttui kauniiksi naiseksi. Yritin siis taas muuttaa suhtautumistani suteen/naiseen, mutta vieläkin ajatusta piti korjata, sillä susinainen hyppäsi Galnodelin syliin, ja nuo kaksi vaikuttivat olevan varsin läheisiä. Galnodel esittelikin meille vaimonsa, Aranellan. Vaeltavan druidin ja Mielikin, metsän valtiattaren, papin. Aranella kertoi määränpäämme, kuuhaltioiden kivimuistomerkin, olevan nykyään autio ja henkien riivaama.
Ja sitä se olikin. Valkoisesta marmorista tehty suuri rakennelta oli kaunis, mutta täynnä pelottavaa alakuloa. Päätin pysyä siitä turvallisen matkan päässä. Merolem sen sijaan meni monumentin luokse, ja tapasi siellä jonkun. Myöhemmin hän kertoi että se oli Felosine, Sehanine Kuunjousen papitar, ja että papitar näytti hänelle jotain piinaavia näkyvä kenties toteutuvasta tulevaisuudesta.
No, tämän jälkeen jatkoimme kuitenkin taas matkaa, Aranellan liityttyä hetkeksi seurueeseen. Pari päivää meni leppoisasti kevätsäässä, mutta sitten alkoi tihuuttamaan vettä. Sitten Galnodel ja Aranella jatkoivat pohjoiseen, tutkimaan sitä örkkipesäkettä. Me jatkoimme nyt etelään kääntyen, sillä tiedusteluretkemme kohde, Helvetinportin linnake, ei ollut enää kaukana. Gafef tuntui varsin toiveikkaalta sen suhteen, että siellä mitään pahaa oikeasti olisi. Kenties huhut olivat vain huhuja. Hän halusi kuitenkin käydä tervehtimässä sinikarhun heimon velhoa, Tanta Hagaraa, jonka johdolla (ja mm. harpunsoittajien tuella) linnake oli viime syksynä valloitettu. Hmm, viime syksynä. Ja minä kun olin Gafefin aikaisemmista tarinoista saanut kuvan, että tuo olisi ollut jo vuosia vanha taistelu. No, ei kai tästä sisämaan politiikasta voi heti ensi kerralla kaikkea ymmärtää oikein. Joka tapauksessa, olimme siis matkalla katsomaan onko linnakkeessa kaikki kunnossa, ja Gafef vaikutti jo etukäteen toiveikkaalta sen suhteen että kyllä olisi.
Lopulta saavuimme linnakkeen luo. Minä olisin taas halunnut lähestyä linnaketta yksin, tai ehkä Ageatiksen tai Dirkin kanssa. Olisimme voineet esiintyä satunnaisina ja harmittomina maankiertäjinä ja harhailijoina. Mutta ei. Marssimme koko porukka linnakkeen luo ja suoraan portista sisään. Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Linnakkeen edesssä ja ympärillä niitänäitä toimitelleen ihmiset eivät juuri kiinnittäneet seurueeseemme huomiota.
Pian sisään päästyämme Merolem alkoi huomautella että ilmeisesti linnakkeen seinillä olevista demonikuvajaisista hohkaa edelleen pahuutta. Tai ehkä se pahuus oli peräisin ihan ihkaelävistä siivekkäistä demoninkuvatuksista, joita pian ilmeistyi aika joukko ympärillemme. Sitten itse Tanta Hagarakin tuli meitä tervehtimään. "Kauanko siitä on kun tämä paikka sai sinut?", kysyi Gafef Tantalta. Tanta puolestaan määräsi meidän vangittaviksi. Ja varsin tehokkaati ne meidät vangitsivatkin. Kaikki tavarat, ja kaikki vaatteet, otettiin pois ja meidät tungettiin mataliin (noin 1.5 metriä) rautaristikoilla peitettyihin kuopiin jonnekin linnoituksen pimeään kellariin. Lisäksi meidät oli kahlehdittu rautakahleilla toisiimme pareittain: Aramil ja minä, Merolem ja Dirk, Ageatis ja Gafef. Kovasta yrityksestä huolimatta en mitenkään onnistunut pujottamaan käsiäni irti kahleista: ne olivat liian tiukat. Lisäksi toiseen ihmiseen (tai siis tässä tapauksessa haltiaan) kiinni kytkettynä olisi erityisen hankala liikkua, ja melkoisen mahdotonta taistella. Vaikka eipä asialla ollut juurikaan merkitystä, sillä ei niissä matalissa syvennyksissä oikein mitään olisi mahtunut tekemäänkään.
Käydään muka katsomassa onko linnoituksessa kaikki kunnossa. Lähestytään linnoitusta täysin avoimesti ja marssitaan suoraan ansaan. Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen, niin olihan matkalla kyllä nähtävissä merkkejä siitä että jotain täällä voisi olla tekeillä. Niiltä jokisatamaan rakentavilta barbaareilta olisi ehkä kannattanut yrittää udella, että minkälaisen johtajan palveluksessa he oikein ovat. Höh.
Se olikin leppoisat (kuten myöhemmin selvisi) pari viikkoa. Pystyssä ei pystynyt seisomaan, ja lattia oli kylmä ja kova maata. Istuminen oli siedettävintä. Tuli siinä vaihdettua tarina jos toinenkin. Lisäksi kuopassa ennestään olevat kaksi muumioitunutta ruumista loivat oman leppoisan tunnelmansa.
Vartijoiden silloin tällöin kuoppaamme tiputtamat kuivuneet leivänkannikat ja laiha sahti olivat niin niukkia, että hiljalleen alkoi tajunta ja käsityskykykin antaa periksi. Kenties juuri siihen ne pyrkivätkin. Lisäksi Ageatis ja Gafef lakkasivat vastaamasta huutoihimme. Mutta sitten kerran tapahtui jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Joku, tai jotkut, tai jotain, tuli huoneeseen, ja yhtäkkiä kuoppaamme peittävän rautaristikon lukko avattiin. Pimeässä oli paha sanoa mitä oikein oli tekeillä, mutta kylläpä oli hienoa päästä oikaisemaan selkänsä suoraksi! Nousimme ylös kuopasta lähdimme Aramilin kanssa kulkemaan ovelle päin. Huomasimme Merolemin ja Dirkin samanlaisessa puuhassa. Tyrmien läheltä luota löytyi säkki, jossa oli hieman meidän tavaroitamme, lähinnä Aramilin loitsukirja, minun lyhytmiekkani ja pari tikaria. Lisäksi siellä oli joitain muita esineitä, kuten hienoa haltiaköyttä, sormus, rannerengas ja loitsukäärö. Sekä hiukan evästä, jonka hotkimmekin varsin nopeasti. Mietimme kovasti missä Ageatis ja Kafef voisivat olla. Tyrmässä oli lisää samanlaisia loukkoja missä me olimme olleet, mutta loput niistä olivat tyhjiä. Hmm. Jatkoimme ovelle, jonka vieressä ole vartija torkkumassa. Onni ettei ollut herännyt neuvonpitoomme. Testasin lyhytmiekkaani vartijaan: miekka tuntui toimivan. Aramil pölli vartijalta housut.
Sitten jatkoimme ulos vankityrmästä, ainoaa sieltä lähtevää käytävää pitkin. Yritimme liikkua hiljaa ja varovasti, sillä edelleen toisiimme kytkettyinä emme voisi pärjätä taistelussa kovinkaan hyvin. Kuljimme pois vankityrmistä, jatkoimme käytävää, no, johonkin suuntaan. Ensimmäisen vartijan huomattuamme vaihdoimme toiseen suuntaan. Ei ollut mitään syytä aiheuttaa hälytystä. Löysimme, taisi olla Aramil, pienestä syvennyksestä salaoven, joka taakaa löytyi jokin hylätyn kirjaston tapainen. Siellä saisi varmaan olla hetken rauhassa. Aramil ja Merolem löysivät hyllyistä jonkin demonologisen tutkielman. Lisäksi Aramil oli löytänyt säkistämme loitsukäärön jossa kuulemma oli loitsu nimeltä teleportaatiopiiri. Oleellista asiassa oli, että sen avulla Aramil voisi kaukosiirtää meidät pois täältä! Joku ääliö (taisi olla Merolem) ehdotti että tätä helvetin Helvetinportin linnaketta pitäisi vielä jäädä tutkimaan (toisiimme kahlehdittuina ja ilman aseita!), mutta äänestimme hänet kumoon ja Aramil alkoi valmistella kirjastokammiomme lattiaan merkintöjä siirtoympyrää varten.
Kun Aramil oli jonkin aikaa puuhastellut, käytävästä alkoi kuulua kaikenlaisia askelten ja äyskinnän kaikuja. Ilmeisesti katoamisemme oli huomattu. Jonkin ajan kuluttua ne jo yrittivät avata salaoveamme. Merolem ja Dirk yrittivät yhtä aikaa painaa ovea kiinni, ja hakata tikareille sisään pyriviä Sinikarhun barbaareita. Minä pysyin kahleketjun matkan päässä Aramilista ja yritin olla häiritsemättä siirtoympyrän valmistelua. Haarniskoituja barbaareja tunki sisään lisää. Sitten Aramilin ympyrä alkoi hehkua, ja huone katosi näkivistä.
Havahduimme, kaikki neljä, Merolem raahasi ilmeisesti taistelun viime hetkillä maahan lyötyä Dirkiä, leppoisassa lehtimetsässä. Aramil ilahtui ja kertoi että olimme Hopeakuun (Silverymoon, kuva, kartta) lähellä. Sen kuuluisan pohjoisen haltioiden ja ihmisten kauniin kaupungin! Vaara ohi.
Aramililla oli housut, ja minä väsäsin säkistä itselleni lannevaatteen. Koska muut olivat alasti, ja Hopeakuu sentään sivistynyt kaupunki, sovimme että minä ja Aramil kävisimme hakemassa kaupungista lisää pukineita ennen kuin myös Merolem ja Dirkkin tulisivat kaupunkiin. Postilla Aramililta meni hetki selittää vartijalle, että hän kyllä asuu täällä, ja onkin itseasiassa juuri matkalla kotiinsa hiukan täydentämään asustustaan. Pääsimme kuitenkin sisälle. Hiukan syötyämme (alle kaksi tuntia; täällä Hopeakuun Korkeassa palatsissa taitaa olla kutakuinkin koko Pohjolan parhaat pöperöt, mutta juuri nyt kulinarismiin ei juuri tullut kiinnitettyä hirveästi huomiota) ja pikaisesti peseydyttyämme (fiksu keksintö hatioilta, että kylpylässä on viini- ja likööritarjoilua) pukeiduimme (ylimysten taaan) ja lähdimme kahden lisävaatekerran kanssa hakemaan Merolemia ja Dirkiä. Olivat kuulemma hiukan kyllästyneitä meitä odottamaan, mutteivät pitkään jaksaneet valittaa kun näkivät ruokapöydät.
Seuraavat pari kymmenpäivää vierähti leppoisasti Hopeakuun Korkeassa palatsissa Aramilin vieraana. Täällä toipuminen kävi nopsaan. Jossain vaiheessa (21.5) korkea lady Alustriel kutsui meidätkin mukaan neuvonpitoon, ja saimme kuulla että Helvetinportin nyt jo aikalailla organisoituneet sotajoukot olivat hyökkäilleet joihinkin lähialueiden kyliin ja kaupunkeihin. Merolem oli innosta puhkuen hyökkäämässä (ilmeisesti lähes yksin?) Helvetinporttia vastaan, sillä kuulemma hänen sukumiekkansa oli jäänyt sinne. Kaikki muut neuvoivat häntä hiukan malttamaan mieltään. No, jäihän sinne myös minun Liekkikieli-miekkani, jonka kapteeni Brant Jalantharista oli minulle lahjoittanut, ja jota en kertaakaan ehtinyt käyttämään. Itseasiassa, kun myin pois ainoan jäljellejääneen aseeni, huippulaatua ja mertaritekoa olevan lyhytmiekkani, niin sain juuri ja juuri riittävästi rahaa voidakseni ostaa niin sanoakseni tavallista kulutuslaatua olevat ketjupaidan, lyhytmiekan ja sapelin.
Niillepä tulikin sitten käyttöä, sillä Aramil sevitti saaneenta Lady Alustrielilta diplomaattitehtävän. Kaukana koillisessa oli kuulemma itsenäinen Kalmalumien kaupunki, joka kai aiemmin oli suhtautunut Hopeamarkkien kaupunkiliittoon myötämielisesti, mutta josta ei vähään aikaan ollut kuulunut viestin viestiä. Aramilin oli määrä käydä siellä katsomassa olisiko kaikki edelleen kunnossa. Ja tarpeen tullen vakuuttaa Kalmalumet siitä että Hopeamarkit olisi ilman muuta parempi liittolainen kuin Helvetinportin demonit.
Aramil palkkasi meidät muuta seurueekseen mukaan matkalle. Tai pikemminkin taisi lähinnä palkata Merolemin kirjurikseen hyvinkin muodollista palkkiota vastaan, ja minä taisin käytännössä lähteä mukaan ihan vain innosta nähdä kesäisiä vuorenrinteitä ja kauniita maisemia. Ainakaan en koskaan saanut Aramililta kuparipalankaan verran mitään minkä olisi voinut tulkita palkaksi. Merolem sai uudet taisteluvarusteet Korkean palatsin asevarastoista. Minähän oli jo kerennyt ostamaan varusteet itselleni. Me kaikki sentään saimme palatsista hevoset.
Matkaan siis lähdettiin. Minä hiukan protestoin, että onko nyt oikein järkeä heti uudestaan lähteä tällaiselle "mennään sinne ja katsotaan onko siellä kaikki kunnossa" tyyppiselle keikalle. Mutta eipä minua juuri kukaan kuunnellut. Tällä kertaa puuhan piti kuulemma olla vaaratonta ja kaiken kunnossa. No niin piti viime kerrallakin!
Ratsastimme leppoisan paahteisessa kesäsäässä pari päivää Hopeakuusta itäänpäin. Eräänä iltana (taisi olla täysikuu) kohtasimme tiellä, kutakuinkin keskellä ei mitään, tai siis keskellä metsämaata, kummallisesti pukeutuneen hovinarrin, joka viittilöi meitä mukaansa. Narri ei puhua pukahtanut sanaakaan, esitti vian kummallisia joskin sulavia eleitä käsillään. Kun hän ei saanut itseään ymmärretyksi, antoi hän meille pergamentinpalasen. Aramil luki siitä jotain jonkin kuninkaan kuolemasta. Vaikkei näillä main pitäisi liiemmältä kuninkaita olla. Merolemin mielestä avunpyyntö oli kuitenkin selvä, joten narria piti seurata ja tilanne selvittää. Seurasimme narria metsään, ja jonkin matkan päästä metsästä löytyi aukio, ja aukiolta linna. Yritin kysella Aramililta että eihän näillämain mitään linnoja pitänyt olla. Aramil oli varovaisesti samaa mieltä. Sidoimme ratsumme metsänreunan puihin ja kävelimme narrin perässä linnan oviaukosta sisään. Sisällä ei ollut kuningasta pulassa, vaan suuret tanssiaiset. Tempauduimme heti mukaan tanssin pyörteisiin.
Ja sitä tanssia sitten riittikin. Jossain vaiheessa huomasin että tilanne ei ollut ihan normaali. Tilanne oli hyvin epänormaali. Jokin taika, loitsu tai lumous pakotti meidät tanssimaan. Aina jos poikkesin tanssin askelkuvioista, tunsin pahoja pistoja lihaksissani. Ja aluksi tietysti poikkesin kuvioista sillä en osannut tanssin askeleita. Hiljalleen aloin päästä askeleista perille, ja kaikki sujui kuin tanssia vaan. Aloin katselemaan tanssipartnereitani, ja yhtäkkiä huomasin että koko juhlakansa olikin kuollutta ja muumioitunutta. Kaamea ajatus! Jos tämä lumous ei lakkaisi, tanssisin ilmeisesti siis minäkin itseni hengiltä, ja ilmeisesti lumous ei lakkaisi silloinkaan vaan kehoni jatkaisi tanssimista aina vaan. Lisäksi osa tanssijoista ei näyttänyt kuuluvan juhlakansaan, vaan seassa pisti jalalla koreasti sekä örkkejä että meidän kaltaisiamme ihmisiä ja haltioita joiden asustus oli pikemminkin seikkailijan tai matkalaisen varustus kuin juhlavieraan. Tanssahtelin kuviota rikkomatta Aramilin luo ja kerron hänelle tanssin lomassa tämän ajatuskulkuni. Aramil oli kyllä samaa mieltä mutta ei keksinyt mitä asialle voisi tehdä.
Jossain vaiheessa tanssiaiset kuitenkin päättyivät ja me seurasimme juhlakansaa pihalle, missä joukko ihmisiä ja toinen joukko örkkejä suoritti ilmeisesti jonkinlaista seremoniaa. Sama tai samankaltainen lumous joka sisällä oli pistänyt meidät tanssimaan, piti täällä meidät kiltisti aloillamme yleisön joukossa. Sitten palasimme sisälle, ja tanssi alkoi taas.
Pyörähtelin taas Aramilin lähelle ja sovimme, että seuraavan tauon aikana emme mene muun kansan kanssa pihalle, vaan tutkimme linnan muita osia. En kyllä muista mikä järki tuossakin oli, fiksu ihminen olisi kai yrittänyt livistää kauas pois. Hypähtelin kertomaan suunitelman Merolemille ja Dirkille. Ikuisuudelta tuntuvan tanssimisen jälkeen juhlakansa todellakin taas siirtyi pihalle. Me taas, kun tunsimme lumouksen hetkeksi päästävän lihaksemme otteestaan, livahdimme jostain sivuovesta linnan käytäville.
En nyt oikein muista minkä verran linnassa seikkailimme, ja mitä puuhasimme, mutta jossain vaiheessa jollain tapaa muistan saaneeni selville että joku suunnitteli kuninkaan myrkyttämistä. Jossain vaiheessa olimme myöskin linnan tornissa, ja sieltä alas katsellessamme näimme kun juhlakansa kokoontui linnan pihalle jo aiemmin kuvaamani kaltaiseen seremoniaan. Tai pikemminkin juuri siihen samaan seremoniaan, sillä näimme itsemmekin yleisön joukossa. Hrr. En taaskaan muista mitä kaikkea tapahtui, jossain välissä kai hortoilimme linnan huoneissa, ja erään muistikuvani mukaan ulkonakin linnan muurin vierellä. Mutta ennen pitkää olimme taas tassimassa nyt jo tuttujen kuvioiden mukaan.
Elämä ja tanssi ei kuitenkaan toistunut aivan täysin edellisten kuvioiden mukaan, sillä jossain vaiheessa juhlapöydässä istuvalle kuninkaalle ja hänen seurueelleen alettii tarjoilla ateriaa. Joku tyyppi, jonka minusta jostain syystä vaikutti kovin epäilyttävältä, sitten oikein erikseen tarkjoili kuninkaalle viinipikarin. Minulla ei ole aavistustakaan mistä nämä mielikuvani olivat peräisin, mutta jotenkin olin tässä vaiheessa kohtalaisen varma että juuri tuon pikarin kautta kuningasta yritetään myrkyttää. Irtauduin tanssista ja vaikka se aikalailla sattuikin, ryntäsin kuninkaan juhlapöydälle ja potkaisin pikarin pois kuninkaan kädestä.
Tämä tuntui särkevän lumouksen, ja ryntäsimme kaikki ulos linnasta. Pihalla, tai ainakin jossain vaiheessa jossain kohtaa, meitä vastassa oli kuitenkin aavemainen lähetystö ihmisiä ja örkkejä. Ne eivät kuitenkaan käyttäytyneet uhkaavasti vaan ojensivat meille lahjoja. Muut ottivat jotain, ja iso örkkipäällikkö ojensi minulle kauniin puumakoristellun kilven. Otimme lahjat nopeasti ja juoksimme metsään. Jonkin matkaa metsän sisälle lumous tuntui haihtuneen. Löysimme myös ratsumme.
Minä olin kovasti vielä varmuuden vuoksi hankkimassa lisäetäisyyttä meidän ja tuon lumotun linnan välille, mutta Merolem halusi pystyttä kyltin joka varoittaisi muita kulkijoita menemästä linnaan. Taisimme kirjoittaa kylttiin jotain tyyliin "Varo! Älä mene linnaan. Ja jos kuitenkin menet, niin tanssiaisten loppuessa on pieni hetki jolloin lumous on poissa ja voit päästä pakenemaan." Varmaan hyvinkin ymmärrettävä viesti seuraaville kulkijoille. Heh.
(Täällä tapahtuu vaikka mitä. Erityisesti Dirk jää pois ja Gorgar + Cyriel liittyvät seurueeseen)
