Julkaistu: Tietojenkäsittelytiede 3, 1992, 63-78.
Mitä on tietojenkäsittelytieteily?
Jukka Paakki
Jyväskylän yliopiston urheiluseura
Tietojenkäsittelyopin talli
1. Johdanto
-----------
Tietojenkäsittelytiede (Computer Science) on vähitellen kypsymässä asteelle,
joka tekee mahdolliseksi analysoida sen syvempää olemusta.
Tuoreita tämänsuuntaisia artikkeleita ovat esimerkiksi [DCG89] ja [Raa91].
Näissä tarkastellaan tietojenkäsittelytiedettä osana laajempaa
tieteellistä maailmaa ja pyritään hahmottamaan alaa lähinnä
yleistieteellisestä näkökulmasta.
Rinnastukset perinteisempiin tieteenhaaroihin ovat tietenkin
tärkeitä tietojenkäsittelytieteen käsitteellisen luonteen selventämiseksi
ja kehittämiseksi, mutta näin näkökulma muodostuu väkisinkin varsin suppeaksi.
Alalle on sen suhteellisen nuoresta iästä huolimatta kehittynyt oma
sosiologinen pienoisyhteisönsä, jolla on oma kulttuuri ja
käyttäytymisnormisto. Oleellista kattavan analyysin aikaansaamiseksi
onkin tarkastella tätä pienoismaailmaa osana ympäröivää todellisuutta
eli yhteiskuntaa, eikä niinkään osana suljettua tiedemaailmaa.
Tällä tavalla voimme toivottavasti vakuuttua, että
tietojenkäsittelytieteilyssä on myös inhimillisiä kulttuuripiirteitä.
Helpottava tietoisuus siitä, että samankaltaisia pienoisyhteisöjä on
ennenkin ollut olemassa, auttaa tietojenkäsittelytieteilijöitä sekä
paremmin kestämään uraansa ohjaavat evoluution lait että ehkä jopa
kehittämään alaansa sivilisaationa.
Tässä artikkelissa tarkastellaan tietojenkäsittelytieteen henkistä
suhdetta urheiluun, yhteen vanhimmista pienoiskulttuureista.
Lähestymistapa on sikäli antoisa, että urheilu on nykyisellään mitä
monimuotoisin sektori. Siinä on helposti havaittavissa ylevien
lähtökohtien ja virallisen siloitellun ulkokuoren alla runsaasti myös
raadollisuutta: kähmintää, nöyryyttämistä, päähänpotkimista, yms.
Tietojenkäsittelytieteen ja urheilun samankaltaisuutta on vuosien
kuluessa pohdittu tieteellisissä ja kriittisissä kahvipöytä- ja
kapakkakeskusteluissa. Tämä analyysi on syntynyt noiden seminaarien
pohjalta, ja haluankin esittää parhaimmat kiitokset analyysin synnystä
kaikille kanssani surkeuttaan tilittäneille.
Artikkelissa tarkastellaan tietojenkäsittelytieteilyn ja urheilun
samankaltaisuuksia organisationaalisella ja lajivalintaisella tasolla,
analysoidaan tieteilijän urheilullista urakehitystä erityisesti
huipputuloksiin liittyvän problematiikan kannalta ja tematisoidaan
julkisuuspaineita. Tietojenkäsittelytiede on ennättänyt luoda myös
omia sisäisiä urheilulajeja. Klassisin ja tieteilijän urakehityksen
kannalta ehdottomasti tärkein näistä on P-peli [KJR83],
joka uudelleenjulkaistaan tämän artikkelin liitteenä.
Kaikki satunnaiset viittaukset olemassaoleviin tai lukijan omassa
mielessään kuvittelemiin tapauksiin ja henkilöihin ovat täysin
tarkoituksellisia. Tämä artikkeli on alkuperäisessä ja laajemmassa
muodossa kirjoitettu Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin
tallin riveissä.
2. Organisaatio
---------------
Aktiiviurheilija on osa suurempaa kokonaisuutta. Paikallisella tasolla
hän kuuluu jonkin urheiluseuran (esim. Helsingin Yliopiston Urheiluseuran,
HYUS) erikoisosastoon (esim. lentopallojaostoon). Seura on jäsenenä
lajiliitossa (esim. Suomen Lentopalloliitossa), joka puolestaan on
jäsenenä sekä kansainvälisessä katto-organisaatiossa (esim. Kansainvälisessä
Lentopalloliitossa, IVBF) että valtakunnallisessa yleisessä kattojärjestössä
(esim. Suomen Valtakunnan Urheiluliitossa, SVUL). Harrastelijoita varten
on tarjolla Suomen Kuntourheiluliitto. Tämä organisaatio muodostaa
sipulihierarkian, jossa sisimpänä olevaa yksittäistä urheilijaa hallitaan
ja tuetaan hänen oman lajinsa puitteissa. Kuvaan kuuluvat olennaisesti
kekkosmaiset kansalliset instituutiot, Jukka Uunila ja Kallu Tuominen,
jotka ovat olleet johtotehtävissä korvaamattomia jo sukupolven ajan.
Vastaavanlainen tasottainen organisaatio on kehittynyt myös
tietojenkäsittelijöiden hallintaa varten. (Huomattakoon tosin, että se
ei vielä ole muotoutunut urheilun tapaan kiinteäksi ja ehdottomaksi,
vaan on luonteeltaan osittain henkinen.) Tietojenkäsittelyn tutkimukseen
suuntautunut yksilö kuuluu oman korkeakoulumuotoisen urheiluseuransa
erikoislaitokseen (esim. Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin
laitokseen, HY/TKOL). Aktiivitieteilijöitä varten on
kansallinen - kansainvälinen lajiliittopari Tietojenkäsittelytieteen
Seura (TKTS) - Association for Computing Machinery (ACM).
Arvostetuin ja vaikutusvaltaisin katto-organisaatio on Suomen Akatemia.
Tietojenkäsittelyalan harrastelijoita eli yritysmaailmassa atk-alalla
työskenteleviä ei myöskään ole unohdettu, vaan tätä kuntopuolta
edustaa Tietotekniikan Liitto katto-organisaationaan International
Federation for Information Processing (IFIP). Tietojenkäsittelytieteen
uuniloita ja kalluja puolestaan ovat ikuiset professorit ja
laitosten esimiehet.
Molemmat organisaatiomallit ovat valitettavasti synnyttäneet eri leirejä.
Ideologiset ristiriidat ovat alunperin jakaneet urheilurintaman kahtia,
eivätkä nämä riitapukarit, SVUL ja TUL (Työväen Urheiluliitto),
ole vuosikymmenien ponnisteluista huolimatta oikein löytäneet toisiaan.
Tiederintamalla työväenaatetta edustavat teknilliset korkeakoulut,
jotka ovat pyrkineet lähentämään tiedemiehiä ja atk-työmiehiä toisiinsa
erilaisten yhteistyöhankkeiden ja yritysmaailmassa tehtävien diplomitöiden
muodossa. Tällainen TUL-henkisyys on vierasta puhtaamman tieteen puolesta
puhuville SVUL-yliopistoille. Onkin luonnollista, että myös
tietojenkäsittelytieteilijät ovat jakaantuneet kahteen toisilleen
puhumattomaan leiriin. Joskus tosin tapahtuu ideologisia loikkauksia.
Mielenkiintoista on, että suunta on pääsääntöisesti päinvastainen
(yliopisto -> teknillinen korkeakoulu) kuin urheilijoiden tapauksessa
yleisemmin sovellettava (TUL -> SVUL).
Suomen mainetta ei sovi tahrata kansainvälisillä areenoilla.
Tätä periaatetta valvoo molemmissa organisaatioissa korkea-arvoinen
päättävä elin, urheilupuolella olympiakomitea ja tietojenkäsittelytieteessä
Suomen Akatemian luonnontieteellinen toimikunta. Nämä takaavat, että vain
huippukunnossa olevat ja ns. kovan näytön antaneet urheilijat/tutkijat
pääsevät valtion kustannuksella edustustehtäviin, kuten olympialaisiin
ja kansainvälisiin konferensseihin. Piirikunnallista tasoa olevia ei
kehdata matkaan laittaa, vaan he saavat matkustaa kisapaikalle turisteiksi
omalla kustannuksellaan, jos välttämättä haluavat.
Ehdottomille huipuille on luotu stipendijärjestelmiä, joilla pyritään
turvaamaan keskittynyt ja pitempiaikainen harjoittelu. SVUL jakaa näitä
himoittuja mandaatteja A-, B- ja C-tason valmennusstipendien muodossa
niille urheilijoille, joilla nähdään olevan potentiaalia menestyä tulevissa
arvokilpailuissa. Suomen Akatemia puolestaan panostaa ilmeisiin menestyjiin
myöntämällä määräaikaisia tutkijaprofessorin, vanhemman tutkijan,
nuoremman tutkijan ja tutkimusassistentin virkoja. Viime vuosina on lisäksi
ollut käynnissä kolmekin erilaista tutkijankoulutusohjelmaa, joilla on
rahoitettu runsaasti myös valmentajien tutustumismatkoja.
Stipendijärjestelmä on raaka rajoitetuista määrärahoista johtuen,
ja valinnat herättävät yleensä kateutta ja pahaa verta niissä köykäisiksi
todettujen keskuudessa. Valitusten vähentämiseksi tutkijankoulutusmäärärahoja
onkin jaettu suunnilleen kaikille kynnelle kykeneville parin kuukauden
lämmittelyä varten. Kritiikki valintoja kohtaan ei aina ole aiheetonta,
koska valintakriteerit ovat usein epämääräisiä ja valintaelimissä toimivien
päävalmentajien/professorien henkilökohtaisten intressien varassa.
Esimerkki alati päähänpotkitusta urheilijasta on hiihtäjä Susi-Kalle
(joka kuitenkin Tatralla lopulta näytti sortajilleen).
Tietojenkäsittelytieteessä sorrettujen massa on kasvottomampaa,
koska valinnassa karsitut useimmiten peittävät katkeruutensa vaikenemalla
ja korkeintaan nyrkkiä hieromalla.
3. Lajivalinta
--------------
Uusi lupaava tietojenkäsittelytieteilijä joutuu aktiiviuraa aloitellessaan
visaisen pulman eteen: mikä olisi oma laji? Tätä valintaa ennen on tietenkin
päätettävä, kannattaako ollenkaan aloittaa huipulle tähtäävä valmentautuminen.
Huipputieteily vaatii täysipainoista lajille omistautumista, joka hallitsee
harrastajansa jokapäiväistä elämänrytmiä. Työviikot ovat pitkiä
(Martti Tienarin mukaan 70 - 90 tuntia), lomista ei kannata haaveilla,
ja normaali perhe-elämä on asiantuntijoiden (esim. Juha Väätäisen) mielestä
suorastaan haitaksi. Huipun saavuttaminen on vaatinut Lasse Vireniltä ja
Martti Vainiolta 8 vuoden systemaattista harjoittelua. Onkin siis
kohtuullista vaatia lahjakkailta yksilöiltä väitöskirjan tekoon käytettävän
vähintään 8 vuotta ja lahjattomammilta reilusti kauemmin.
Tietojenkäsittelyurheilija ei uransa alussa voi olla ehdottoman varma
huipulle pääsystä, ja alkutaipaleella (kun tuloksia ei vielä ole esittää)
on uurastuksesta saatava rahallinen korvauskin mitätön ponnisteluihin
suhteutettuna. Estejuoksija Jouko Kuha ei koko uransa aikana omistanut
juuri muuta kuin lenkkitossut, mutta sisäisen hulluuden riivaamana hän
uhrasi koko parhaan miehuutensa urheilu-uralleen. Jouko-paran uran
loppusaldo oli vaatimaton: oikeastaan vain yksi kelvollinen näyttö ja
sekin täysin väärässä kilpailussa. Ulkopuolisen silmin katsottuna olisi
ollut viisaampaa jättää rämpiminen ja mennä töihin. Sama pätee myös moniin
tietojenkäsittelytieteilijöihin. Henkisen tasapainon ja taloudellisen
hyvinvoinnin kannalta olisi järkevämpää jättää tieteen kanssa pelehtiminen
sikseen ja siirtyä hyvissä ajoin johonkin vakavaraiseen firmaan
matkustelemaan business-luokassa.
Menestyminen nykytutkimuksessa edellyttää erikoistumista. Liian aikaisin
ei kuitenkaan pidä fakkiutua, vaan nuorena opiskelijana tulisi tutustua
eri lajeihin mahdollisimman monipuolisesti. Tämä tarjoaa aktiiviuralle
siirryttäessä sekä hyvän yleiskunnon että perusvalmiudet lajivalintaa varten.
Yliopistot onneksi yleensä takaavat monipuolisen junioriharjoittelun
vaatimalla pakollisina opintosuorituksina eri alojen kursseja, jotka
näennäisesti eivät mitenkään liity toisiinsa. Menetelmä vastaa koulujen
voimistelutunteja, joilla tulevia ralliautoilijoitakin juoksutetaan
heidän omaksi parhaakseen.
Jos aktiiviuraansa aloitteleva lyhytjänteinen tutkija tähtää kärkikaartiin
mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla, on hänen syytä valita omakseen
jokin uusi ja toistaiseksi vähän harrastettu laji, vaikkapa naisten
kolmiloikka tai koneoppiminen. Perinteisemmät lajit, kuten tennis ja
ohjelmointi, ovat jo niin laajalle levinneitä, että vain tyhmin ja
kovapäisin sortuu niihin. Toisaalta valintaan saattaa vaikuttaa lajien
keskinäinen arvojärjestys. Olympialajit ovat arvostetumpia kuin uudet lajit,
joten vakavamielisen tutkijan tulisikin tältä kannalta katsottuna suuntautua
johonkin ACM:n määrittelemistä 9 virallisesta lajiryhmästä.
Pienen maan on turvallisinta panostaa lajeihin, joissa sillä on pitkät ja
kunniakkaat perinteet. Vahva taustaorganisaatio, valmennustietämys,
kansan tuki ja lajiylpeys ovat valtteja, jotka pitävät Suomen joidenkin
lajien mitalikannassa kilpailun kovenemisesta huolimatta.
Tietojenkäsittelytieteessäkin on koulukuntia, paikallisia ryhmittymiä ja
jopa sukupolvia, jotka keihäänheiton ja painin tapaan tuottavat arvostettuja
tutkijoita. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Turun Salomaat,
tieteen vastine Äänekosken Kinnusille, ja Helsingin metakääntäjät,
nuo mainiot niskanvääntäjät.
Henkilökohtaista menestystä on vaikea saavuttaa joukkuelajeissa.
Tutkijan onkin varottava laajoihin tutkimusprojekteihin liittymistä,
koska niissä kunniaa on jakamassa joukkueen lisäksi myös valmentaja eli
ns. tutkimuksen vastuullinen johtaja. Osa näistä maksimoi oman roolinsa
toimimalla myös pelaajavalmentajina eli ns. tutkivina johtajina.
Useimmiten pelaajavalmentaja suunnittelee harjoitukset (projektin) ja
ottelut (julkaisut) omaan pussiinsa, jolloin yksittäisen projektityöläisen
on erittäin vaikea nousta esille. Joukkuelajeissa on myös vaikea päästä
kilpailuihin; jos joku lähtee, niin yleensä valmentaja.
Aivan huipputasolla valmennus tähtää olympiakultaan eli ns. väitöskirjaan.
Lajivalinta vaikuttaa, paitsi harjoittelun määrään, myös itse suorituksen
vaativuuteen. Tieteen 10-ottelu, nippuväitöskirja, edellyttää usean
erillisen tulosjulkaisun tuottamista yhtenäisenä jatkumona. Suoritus on
vaativa sekä fyysisesti että henkisesti, ja moni onkin joutunut keskeyttämään
parin lajin jälkeen. Haittapuolena niputuksesta on myös se, että tällä
tavalla tuotettu väittelijä on kohtuullisen hyvä useassakin lajissa,
mutta ei todella hyvä missään. Moni on yrittänyt nipun kasaamista liian
erilaisia aihepiirejä käsittelevistä julkaisuista, mutta tällaista
nykyaikaista 5-ottelua ei tietojenkäsittelytieteessä tunnusteta
olympialajiksi. (Tietojenkäsittelytieteen antaman mallin mukaan tämä
luonnoton laji on onneksi poistumassa myös urheilullisista olympiakisoista.)
10-otteluniputuksen lisäksi on mahdollista väitellä maratonin eli
monografian muodossa. Tällöin suoritus kasataan pitkästä, raskaasta ja
junnaavasta suoritteesta, joka edellyttää väittelijän harjoittelevan
kymmenisen vuotta yhtä kilpailua varten. Suoritus on toki osoitus sitkeydestä,
mutta sanonta "mitä pitempi matka, sitä tyhmempi juoksija" pätee kyllä
tietojenkäsittelytieteessäkin. Pikamatkaväitöskirjoja ei tunneta.
Tutkimussuuntaa valittaessa ei pidä erehtyä lajiin, joka ei auktoriteettien
mielestä ole tietojenkäsittelytiedettä. Tarkka rajanveto eri tieteenhaarojen
välillä on joskus epäselvää, mutta varmaa on, että tietokonepohjaisten
numeeristen menetelmien tutkiminen on yhtä vähän tietojenkäsittelytiedettä
kuin formulalla-ajo on urheilua. (Joissain vääräoppisissa maissa nämäkin
lajit tosin mielletään jostain syystä tieteilyksi/urheiluksi.)
Valinnan helpottamiseksi luetellaan alla oikeat, ACM:n siunaamat lajit [DCG89]
ja niiden urheilulliset esimerkkivastineet:
1. Algoritmit ja tietorakenteet
Kouluratsastus; pikkutarkkaa näpertelyä
2. Ohjelmointikielet Kinttupaini; aataminaikuista äheltämistä
3. Laitteistoarkkitehtuuri Suomalainen potkupallo; aina yhtä surkeita
tuloksia
4. Numeerinen ja symbolinen laskenta
Formula I; ei urheilua
5. Käyttöjärjestelmät Kuviokellunta; helppojen asioiden
monimutkaistamista
6. Ohjelmointimetodologia ja -tekniikka
Rugby; koheltamista ilman sääntöjä
7. Tietokannat ja tiedon haku Tikanheitto; jokapojalle sopiva harraste
8. Tekoäly ja robotiikka Kehonrakennus; keinotekoinen aivottomien laji
9. Ihmisen ja koneen yhteistyö Rytminen kilpavoimistelu; akkojen hommaa
4. Tietojenkäsittelytieteilijän urakehitys
------------------------------------------
Tietojenkäsittelytieteilijän ura pohjustetaan juniorina jonkin yliopiston
tietojenkäsittelyopin peruskoulutusohjelmassa. Tällä ikäkausitasolla
lupaukset seulotaan erilleen massasta, ja heille lupaillaan ruusuista
huippututkijan uraa. Mikäli värväreitä ei jo tässä vaiheessa ilmaannu,
eivät juniorin ominaisuudet selvästikään ole riittävän hyvät aktiiviuran
aloittamiselle. Tällaisessa tapauksessa onkin järkevintä jäädä mahdollisen
loppututkinnon jälkeen kuntourheilijaksi ja mennä töihin pankin atk-osastolle.
Toki tähän vaihtoehtoon päätyy moni lupaava tutkijanalkukin perheen,
rahan tms. sekundäärisen seikan takia.
Runsaasta ikäkausitasolla tapahtuvasta hävikistä huolimatta lipevien
värväreiden haaviin tarttuu moni sinisilmäinen kunnianhimoinen.
Perustutkinnon suorittaneita ns. jatko-opiskelijoita voi jo hyvin luonnehtia
aktiiviurheilijoiksi, sillä he ovat jatko-opintosuunnitelman muodossa
ilmoittautuneet halukkaiksi uhraamaan itsensä kehittämiseen suuren osan
omasta ja mahdollisen perheensäkin elämästä. Tässä vaiheessa pitäisi kyllä
harkita vielä kerran tarkkaan mahdollisia menestyksen mahdollisuuksia,
sillä pienellä kansakunnalla ei ole varaa satsata resursseja kuin pelkästään
lahjakkaimpiin ja fanaattisimpiin aktiiveihin. Lasse Viren on kiteyttänyt
asian seuraavasti [Saa79]: "Jos joku aikoo kokeilla tulisiko hänestä
kestävyysjuoksija (tietojenkäsittelytieteilijä), niin ei tule. En minä kiellä
silti kokeilemasta. Mutta kestävyysjuoksu (tietojenkäsittelytieteily)
kilpaurheiluna (tieteenhaarana) ei ole kokeilijoiden laji."
Tutkijauran valinta tuo mukanaan mahdollisuuden menestyä, mutta myös
mahdollisuuden epäonnistua häpeällisesti. Säälittäviä tapauksia ovat
kyläkilpailuissa hyvin menestyvät tietojenkäsittelytieteilijät ja ikuiset
kokeilijat, lisensiaatit, joiden henkiset ominaisuudet tai sitkeys eivät
riitä kansainväliselle tasolle, tohtoreiksi, kapuamiseen. Tunnetuin esimerkki
tällaisesta ikuisesta urheilija-epäonnistujasta on Lätsä-Pekka,
sankari Suomessa mutta nolla ulkomailla.
Kansainväliset saavutukset ovatkin aivan ratkaisevia arvostuksen kannalta.
Vaikka aktiivitutkija esittäisi miten mullistavia kyläjulkaisuja tahansa,
ei niillä ole mitään merkitystä. Tulokset on kerta kaikkiaan tehtävä
tietojenkäsittelytieteilyn olympiatasolla, ns. tieteellisessä aikakauslehdessä
tai ACM:n konferenssissa. (Tilanne on analoginen ammunnan kanssa, missä vain
arvokisoissa saavutetut tulokset hyväksytään ennätystilastoihin.)
Vaatimattomampikin saavutus saattaa kuin taikaiskusta muuttua huomattavaksi
kontribuutioksi ulkomaisen julkaisun kautta, on vain osattava iskeä oikealla
hetkellä. Kannustava esimerkki yllättävästä urheilumenestyksestä ovat Los
Angelesin olympiakisat 1984, jolloin Suomi kahmi repullisen mitaleja
joidenkin vahvojen urheilumaiden boikotoidessa kisoja.
Tietojenkäsittelytieteilijänkin tulisi julkaisumääränsä maksimoimiseksi
tarjota tekeleitään pääsääntöisesti joko Letters- ja Notices-lehtiin tai
sellaisiin konferensseihin, joiden ns. ohjelmatoimikunnassa on mukana
tieteilijän oma ohjaaja. Moni tietojenkäsittelyurheilija tyytyy ikävä kyllä
suosiolla piirikunnalliseen tasoon uskaltamatta tai ymmärtämättä yrittääkään
mukaan tosi kilpailuihin. Urheilullinen vastine löytyy kiekonheittäjä
Huumosesta, joka ei juuri suostunut kilpailemaan Hämeenlinnan ulkopuolella
jääden täten saavutuksiltaan mitättömyydeksi.
Tutkijan uran huipentuma on ammattilaisuus, ns. professuuri.
(Puoliammattilaisia nimitetään apulaisprofessoreiksi.) Professorin virka
takaa turvatun palkan ja arvostuksen loppuelämäksi ja, mikä miellyttävintä,
täysin riippumatta ammattilaisena saavutetuista tuloksista. Niinpä kilpailu
harvoista ammattilaispositioista on veristä taistelua, ja
virantäyttöprosessiin liittyy samanlaisia alkukantaisia vivahteita kuin
nyrkkeilyotteluun. Kotiinpäinveto on normaali käytäntö, koska kisojen
järjestäjä pyrkii valitsemaan tuomarit eli ns. asiantuntijat sopivasti
kotikylän omaa poikaa suosiviksi. Täydellistä tyrmäystä tapahtuu harvoin,
vaan useimmiten tuloksena on hajaäänituomio, 2-1, 3-1 tai 3-2,
riippuen tuomarien lukumäärästä. Luonnollisesti hajaäänituomio on aina
vääryys hävinneiden ja heidän valmentaja-ohjaajiensa mielestä. Erittäin
tasaväkisten ehdokkaiden kohdatessa oikeudenmukaisen tuomion julistaminen
saattaa toki olla mahdotontakin. Tällöin tuomion julistaminen jätetään viime
kädessä kilpailujen juryn eli ns. kanslerin ratkaistavaksi protestien ja
vastaprotestien (ns. valitusten) perusteella. Urheiluesimerkki
pattitilanteesta on raskaansarjan MM-ottelu Tyson - Douglas, jossa kumpikin
osapuoli ottelun kestäessä tyrmäsi toisensa. Nyrkkeilypuolella makutuomiolla
hävinnyttä saatetaan hyvittää nimeämällä hänet jonkin toisen liiton mestariksi,
tietojenkäsittelytieteessä tilanne voidaan hoitaa sivistyneesti perustamalla
vaikkapa ylimääräinen henkilökohtainen professuuri. Tosi
tietojenkäsittelytieteilijän on hallittava tämä raaka P-peli, jonka
tarkemmat säännöt selviävät liitteestä.
Vakiintunut käytäntö on, että professuurin täyttöotteluun ilmoittautuneista
tutkijoista useampi heittää pyyhkeen kehään jo ennen ottelun päättymistä ja
tuomion julistamista. Osittain syynä saattaa olla kehäkammo, mutta tällaista
epäurheilijamaista käytöstä tukee myös järjestelmä: jo kisaan mukaan
pääseminen, ns. päteväksi julistaminen, lasketaan meriitiksi; lopputuloksella
ei ole urheilijalle usein mitään väliä. Pientä kähinää saattaa esiintyä
vielä turnauksen ratkaisuvaiheissakin. Huhujen mukaan eräässä hämäläisessä
kisassa loppuottelussa hävinneeksi tuomittu on protestin kautta yrittänyt
kääntää tuomiota itselleen edellisemmaksi, mutta protesti on kaatunut
voittajan välittömästi tekemään vastaprotestiin. Tämän jälkeen voittaja on
tyylikkäästi luopunut palkinto-professuurista varmistaen ainakin
tieteilijätoverinsa palkinnotta jättämisen. Vastaavaa leikillistä kiusantekoa
on urheilupuolella harrastanut esimerkiksi lentopalloileva poliisi Savio,
jolla oli tapana innokkaasti sakottaa joukkuetovereitaan valoitta pyörällä
ajamisesta.
Erilaiset korkeakouluissa toimivat huippuaktiivien tutkimusseurat ja -tallit
hallitsevat täydellisesti tietojenkäsittelytieteellistä peliä, aivan samaan
tapaan kuin eri lajiryhmien sisäiset valmennusryhmät urheilun puolella.
Ryhmät ovat sisäänlämpiäviä, ja lisensiaatin- ja tohtorintutkinnon tasoisiin
huipputuloksiin on erittäin hankala päästä niiden ulkopuolelta. Joskus joku
teollisuuden "tutkija" saa armosta väittelyluvan, mutta tällaiset tapaukset
ovat yhtä yksittäisiä kuin jonkun satunnaisen mäkihyppääjän pääseminen
Keski-Euroopan mäkiviikolle varamieheksi edustusryhmän ulkopuolelta.
Molemmissa tapauksissa kyseessä ei ole todellisen kyvyn tukeminen,
vaan vain yleisön hämäämiseksi tehty demokraattinen ele. Nokia on takavuosina
yrittänyt potkia yli aisan omalla LISKO-ohjelmallaan (LISensiaatin KOulutus),
joka jo periaatteellisestikin luonnottomana kuivui onneksi nopeasti kokoon;
peli on pelattava sääntöjen laatijoiden ehdoilla.
Naisen kannattaa haaveilla huipputietojenkäsittelytieteilijän urasta yhtä
vähän kuin arvostetun huippu-urheilijan urasta. Molemmat alueet ovat miehisen
vallan alla, mikä näkyy sekä valmentajien ja ammattilaisten että
valmennusryhmien sukupuolijakaumasta. Tasa-arvon aikana täytyy tietenkin
olla myös naistutkijoita asettaa näytille, mutta vain muutama eikä missään
nimessä ammattilaistasolla. Urheilupuolella Suomen naiset ovat toki viime
aikoina menestyneet hyvin, mutta vain siitä syystä, että he saavat kilpailla
keskenään omissa sarjoissaan. Mikäli joku satunnainen naistieteilijä alkaa
menestyä pelottavan hyvin, on systeemillä kyllä keinonsa suojella miesten
reviiriä. Urheilupuolella tuore esimerkki on jääpalloilija Hanna Teerijoki,
jonka pelaaminen miesten sarjoissa estettiin nokkelilla sääntötulkinnoilla.
5. Huipputulosten problematiikka
--------------------------------
Valmennustutkimusryhmään päässyt nuori aktiivinen jatko-opiskelija haluaisi
malttamattomasti saavuttaa nopeasti kovia tuloksia ja näyttää kykynsä
väitöskirjan muodossa parissa vuodessa. Niinhän se ei tietenkään käy, vaan
tie huipulle on kuljettava nöyränä ja kilpailukuntoa asteittain kehittäen.
Aluksi keltanokalle nimitetään jatko-opintojen ohjaaja, eli hän pääsee
mailapoikana seuraamaan jonkun suuremman tähden puttauksia voimatta
kuitenkaan itse varsinaisesti osallistua niihin. Seuraava vaihe on jäniksen,
ns. tutkimusavustajan, rooli erilaisissa tutkimushankkeissa. Jänis saa
tehdä suoritteen raskaimman ja aikaavievimmän osuuden, ohjelmointitoteutuksen,
kunnes kisan todellinen tähti, projektin vastuullinen johtaja, on valmis
loppusuoralla juoksemaan esiin ja kuittaamaan projektin tulokset julkisuudessa.
Mikäli jänis tekee työnsä hyvin, hän saa lisää jänistöitä; kannattaa siis
munata ensimmäinen vetovuoro. Yleensäkin pitää olla tarkkana ohjaajien
suhteen. Lasse Virenkin tietää tämän [Saa79]: "Neuvojia kannattaa katsoa
tarkemmin. Kuinka monen luulet todella tietävän, mitä sanoo? Kuinka moni
haluaa vain päteä olemalla mukana?"
Pitkäaikainen jäniksenä toimiminen romuttaa haaveet huipputuloksista.
Tutkimusavustaja kyllä periaatteessa hallitsee tehtävänsä täysin runsaan
peruskuntoharjoittelun ansiosta, mutta hänelle ei kerry julkaisujen
edellyttämää kiriherkkyyttä ja irtiottokykyä. Harjoitukset ja
kilpailusuoritukset ovat toistuvasti liian junnaavia ja samankaltaisia,
joten pitkään jänisrooliin joutunut tietojenkäsittelytieteilijä ajautuu
pahaan ylikuntoon: harjoittelua on takana paljon, mutta ilman näyttöjä on
mahdotonta vakuuttaa henkilökohtaisista määrärahoista päättäviä elimiä.
Tästä kriisivaiheesta kaikki eivät selviä, mutta sitkeimmät jo ikuisilta
lupauksilta haiskahtavat jänikset ryhdistäytyvät juoksija Julma-Juhan tapaan
ja hankkiutuvat ulkomaille vuoristoon harjoittelemaan. Näitä
vuoristoharjoittelijoita kutsutaan vieraileviksi tutkijoiksi.
Tietojenkäsittelytieteilijöiden perinteisiä korkean paikan harjoittelumaastoja
on etenkin USA:ssa ja Saksassa (joku tyytyy jopa Ruotsiin.)
Vuoristoharjoittelupaikat ovat nekin haluttuja ja vaativat hieman
taustakähmintää, joten niihin onnistuvat pääsemään kiinni vain jonkun
eminenssin suhteillaan tukemat jänikset. Happivelkaisessa vieraassa
ympäristössä tapahtuvan harjoittelun tavoite on sama kuin urheilussa:
ylikunto on muokattava tuloskunnoksi hyvän valmennuksen ja lyhyempitempoisen
harjoittelun kautta. Vuoristoleireily on kiistatta osoittautunut tehokkaaksi
keinoksi löytää piileskelevä huippukunto. Lisäksi ulkomailta palaava tutkija
on jo pelkän vuoristoharjoittelun takia nimimies, joten hänen tuloksiaan
arvostetaan huomattavasti helpommin kuin kotimaassa rypevien kollegojen.
Korkean paikan leirejä arvostetaan myös valmennuspäiväkirjoissa eli ns.
ansioluetteloissa.
Vuoristoleirien lisäksi kovatempoista harjoitusta saa myös kotimaan leireillä,
esimerkiksi Tietojenkäsittelytieteen Seuran kesä- ja talvikouluissa. Nyt
valmennusryhmäläiset viedään harrastamaan riittiään syrjään sivilisaatiosta,
askeettisen yhteismajoituksen tarjoaviin primitiivisiin oloihin.
Tarkoituksena koko viikon kestävällä kokopäiväisellä leirityksellä on saada
yhteisharjoitusten kautta mahdollisimman moni tuloskuntoon. Leiriläisten
kunto mitataan pakottamalla nuoret aktiivit esitelmöimään tuloksistaan
suomalaisille valmentajille ulkomaan kielellä.
Leiriläisten motivaatiota parannetaan palkkaamalla kalliita ulkomaisia
guruvalmentajia. Lydiard, Sethi, Kowalski, Beal ja Wegner ovat esimerkkejä
ulkomaisista piiskureista, joiden on odotettu innostavan leiritettäviä
huippusaavutuksiin. Valitettavasti tällaiset valmentajat ovat liian
suvereeneja suomalaisille heikkokuntoisille metsäläisille, jolloin anti jää
yleensä mitättömäksi. Vieläkin on hyvässä muistissa, kuinka 60-vuotias
Lydiard muinoin kevyellä 20 kilometrin aamulenkillä tiputti suomalaiset
huippujuoksijat yksi toisensa jälkeen. Sama on tilanne
tietojenkäsittelytieteilyssä: helmiä sioille.
Harjoittelurauhan turvaamiseksi perheitä ei sallita leireillä. Joidenkin
yksilöiden kohdalla on tosin ollut pakko sallia poikkeuksia, esimerkkeinä
Nykäset, Kirvesniemet ja Voutilaiset. Leiriläisten on täten joskus vaikeaa
keksiä ajanvietettä harvoille vapaahetkilleen. Jotkut sortuvat tieteelliseen
turhanpäiväiseen spekulointiin kuuluisaan Sadalskin - Kutilan tyyliin
aamuhetkiin asti, joku taas kokoaa saunaporukan ja uittaa ulkomaisia pellejä
lumihangessa. Joka leiriltä löytyy valitettavasti myös lentopalloilija
Leppäsen hengenheimolaisia, jotka sortuvat pulloon ja livistävät iltaisin
baariin valmentajien silmien välttäessä. Onneksi tietojenkäsittelytieteilijät
ovat pääasiassa vannoutuneita lasiin syljeskelijöitä.
Mikäli jatko-opiskelija juuttuu mailapojaksi tai jänikseksi, eikä
leiritystäkään joko järjesty tai se ei auta tuloskunnon nostamiseksi,
on ura vaakalaudalla. Aktiiviuran jatkaminen edellyttää jonkinasteista
rahoitusta, mutta ilman näyttöjä sitä ei saa. Moni siirtyykin
valmennuspuolelle lehtoriksi tai teollisuuden palvelukseen kuntoilijaksi.
Kovapäisemmät eivät ymmärrä taipua, vaan räksyttävät järjestelmää vastaan.
Juoksija Ulmala on mennyt jopa niin pitkälle, että on uhonnut itse
(tietenkin tuloksetta) järjestävänsä valmennusrahoituksensa.
Myös tietojenkäsittelytieteilyssä esiintyy tällaisia häiriköitä, mutta
teollisuusmaailman terve penseys kallista teoreettista valmennusta kohtaan
palauttaa heidät kyllä aikanaan maan pinnalle ja ruotuun.
Jatko-opiskelijan suhde ohjaajaansa on yhtä ongelmallinen kuin urheilijan
suhde valmentajaansa. Nykänen-Pulli-syndrooma löytää usein vastineensa
tietojenkäsittelytieteessä, kun jatko-opiskelijan työtavat tai käsitykset
alkavat liiaksi poiketa kaikkitietävän valmentajan näkemyksistä, tai kun
valmentajan mielen mukaisia tuloksia ei synny. Tennistähti Rahusen tapaan
käy valmentajan vaihto ensimmäisenä ohutnahkaisen oppipojan mielessä,
ja yllättävän usein rakentavampaan valmennukseen pääseminen onkin tuottanut
tuloksia. Usein käy kyllä kuten mäkihyppääjä Nykäselle, joka on aina joutunut
nöyränä poikana palaamaan saman valmentajan riesaksi.
Tietojenkäsittelytieteen jatko-opiskelijan valmentajina toimivat
jatko-opintojen ohjaaja ja saman urheiluseuran (apulais)professorit.
Tietojenkäsittelytieteen valmentajan työ ei onneksi kuitenkaan muistuta
tulosvastuullisen jääkiekkovalmentajan työtä, josta saa vapautuksen hyvin
pian, ellei joukkue ala menestyä. Mallina on pikemminkin käytetty
pikaluistelun koulutus- ja valmennuspäällikön tointa, joka ei edellytä
haltijaltaan henkilökohtaista kanssakäymistä valmennettavien kanssa.
Hollantilaisella valmennuspäällikkö Kloosterboerilla oli tapana lähettää
noin 1/2 vuoden välein kirjallinen harjoitusohjelma maajoukkueen jäsenille
ja käydä sitten kerran vuodessa tarkastuskierroksella kyselemässä,
että mitenkäs hurisee. Konsultti oli tietenkin innokas haukkumaan,
elleivät tulokset olleet parantuneet edellisen tarkastuksen jälkeen.
Suomi on viime vuosina menestynyt jääkiekkoilussa paremmin kuin pikaluistelussa.
Huipputuloksia ei synny puhumalla. Seminaareissa tai kahvipöydässä osoitettu
periaatteellinen hyvä tuloskunto ei johda uran kannalta mihinkään,
vaan tulos on esitettävä julkisella foorumilla. Kantin pitää kestää myös
kansainvälisissä konferensseissa esiintymiseen, muuten tutkija leimataan
nopeasti tieteen Suhoseksi, suurisuiseksi Porvoon pikkupojaksi.
Tämän aspektin on jälleen kiteyttänyt osuvasti Lasse Viren, kestävyysjuoksun
filosofi [Saa79]: "Tiedän, että monet ovat etevämpiä puhujia kuin minä,
mutta juoksen paremmin kuin kukaan niistä. Jos olisin harjoitellut puhumista
niin paljon kuin juoksemista, saattaisin olla aika poika sanomaan."
Heikko kantti saattaa sortaa tutkijan käyttämään vilpillisiä doping-menetelmiä.
Viime aikoina on myös tutkimustulosten väärennöksiä tullut ilmi, mutta
tietysti vain USA:ssa ja lääketieteen piirissä. Tietojenkäsittelytiede on
virallisesti puhdasta, mutta toisaalta niin oli DDR:n urheilukin aikanaan.
Harmitonta sanoilla maalailua esiintyy joskus tyyliin "this system is
currently under implementation", mutta tämä on toki aivan yleisesti
hyväksytty tapa kuvailla järjestelmää, joka ehkä toimisi, jos joku joskus
viitsisi sen toteuttaa.
Kun tutkija on saavuttanut hyvän tuloskunnon, hänen tulee osata hyödyntää
sitä mahdollisimman paljon ennen kuin se romahtaa. Yleisö ja rahoittajat
vaativat jatkuvasti entistä parempia tuloksia, joten niitä kannattaa suoltaa
tipoittain eikä tyhmästi kertarysäyksellä. Esikuvana voi käyttää
seiväshyppääjä Bubkaa, joka suostuu parantamaan omia tuloksiaan sentti
kerrallaan, vaikka ilmiselvästi 10 sentinkin parannus syntyisi helposti.
Amerikkalaiset tietojenkäsittelytieteilijät ovat omaksuneet mestarillisesti
tämän viisaan tulostehtailustrategian ja julkaisevat samoja tuloksia eri
kisoissa ovelasti eri nimikkeillä. Suomalaisilla suoraluontoisilla
junttitutkijoilla on tässä suhteessa vielä paljon opittavaa, ja osittain
tyhmästä julkaisutaktiikasta johtuen julkaisumäärät eivät kestä
kansainvälistä vertailua. Algoritmitutkijat erilaisine samanlaisine puineen
ja verkkoineen ovat piristävä poikkeus massasta.
Vaikka tietojenkäsittelytieteilijä olisi päässyt hyvään tuloskuntoon ja
tekisi kisoissa kovan tuloksen, ei hänen vieläkään kannata nuolaista.
Tuomaristo saattaa näet todeta, että saavutettu tulos oli kyllä hyvä mutta
laji tai tyyli väärä. Urheilurintamalla klassinen tapaus on Jamaikan
edustusjoukkueen saapuminen Calgaryn talviolympialaisiin. Tarkoituksena oli
osallistua kelkkailuun, mutta välinetarkastuksessa havaittiin mustien
miesten tuoneen kelkan sijasta mukanaan surffilaudan; he olivat ymmärtäneet
(lehtikuvien perusteella) väärin kelkkailun olemuksen. Osittain
kansalaiskeräyksellä saatiin lopulta kelkkakin Jamaikan nelimiehisjoukkueen
alle, mutta se lensi kilpailussa ulos radalta. Yhtä tragikoominen on tilanne,
kun tietojenkäsittelytieteilijä erehtyy tarjoamaan numeriikan alalta tehtyä
tutkimusta (surffilautaa) tietojenkäsittelytieteen (kelkkailun)
opinnäytteeksi, tai kun hän tekee suorituksensa varmistamatta, että käytetty
tyyli on tuomariston mielen mukainen. Nolon diskauksen jälkeen ainoa
mahdollisuus on joko yrittää takaportin kautta vaihtamalla tieteilyliittoa
tai siirtymällä käyttämään tuomariston suosimaa tyyliä.
Suorituspaikalla on merkitystä tuloksiin. Länsirannikon tieteilykentillä
syntyy säännön mukaan parempia näyttötuloksia (eximia) kuin sameamman veden
etelärannikolla (magna). Perussyy löytyy itse tietojenkäsittelytieteilijöiden
kyvykkyyseroista, vaikka jotkut saattavat epäillä kotiinpäinvetoa tai
viritettyjä suorituspaikkoja. Tietojenkäsittelytieteily on tietenkin
tasapuolista, mutta urheilun puolella tällaisilla vippaskonsteilla on pitkät
perinteet. Muistamme hyvin seiväshyppääjä Nikulan pihkatut telineet
Someron urheilukentällä ja kiekonheittäjä Bruchin oman stadionin,
jossa oli niin monta kiekkorinkiä, että joka kisassa pääsi heittämään
vastatuuleen isän toimiessa virallisena mittamiehenä. Sekä Nikula että Bruch
saavuttivat maailmanennätyksensä omalla kentällään.
Jonkin aikaa huippututkimuksesta sivussa ollut ammattilainen saattaa vielä
vanhoilla päivillään yrittää paluuta huipulle, ehkä jopa eri lajissa kuin
vanhoina aktiiviaikoinaan. Tämä saattaa onnistua kuten
keihäänheittäjä - jousiampuja Rautavaaralta, mutta useimmiten käy nolosti.
Lajit ja välineet ovat sapattikauden aikana kehittyneet, ja nuoremmat ovat
astuneet remmiin. Toivotonta oli tennisammattilainen Borginkin yrittää
vanhalla puumailallaan ohittaa verkolle nousevia junioreja. Onneksi
tietojenkäsittelytieteilyssä riittää hallinnollisia töitä niin paljon,
että vanhat parratkin voivat tuntea itsensä hyödyllisiksi tarvitsematta
varsinaisesti palata kilpakentille.
6. Julkisuus
------------
Urheilijan tavoin myös tietojenkäsittelytieteilijä haluaisi tunnustusta
saavutuksilleen jonkinasteisen julkisuuden muodossa. Oikea tapa esiintyä
myönteisessä valossa on esitelmöidä ja kirjoittaa kansainvälisellä tasolla.
Kotimaiseen Blanko-tasoon tai pohjoismaiseen NordData-tasoon tyytyvä ei voi
odottaa osakseen muuta kuin hymähtelyä. Elävän yleisön eteen joutuu
konferensseissa. Nämä ovat luonteeltaan Wimbledonin tennisturnausten kaltaisia.
Esikarsinta on kova, ja jo ylipäätään konferenssiin mukaan pääseminen on
arvostettu saavutus. Järjestäjät tuovat lavalle villillä kortilla mukaan
päässeitä ns. kutsuttuja esitelmöitsijöitä. Heidän antinsa on yleensä yhtä
mitätön kuin Wimbledonin villikorttilaisten: suoritus on surkea ja
väsähtäneen oloinen. Suuremmissa konferensseissa esitykset on jaettu
useampaan rinnakkaiseen sessioon. Päälavalle suuren yleisön eteen
kelpuutetaan vain kovat nimet, suomalaiset viedään yleensä nurkkasaleihin.
Joskus järjestetään ns. paneelikeskusteluja. Nämä merkilliset tieteilyn
ja visailun välimuodot vastaavat lähinnä taitoluistelukisojen loppunäytöstä:
kisan suurimmat tähdet esittävät vanhoja kliseisiä temppujaan, joille on
tapana antaa kohtuuttomat suosionosoitukset.
Vuosittain julistetaan julkisesti parhaat urheilijat ja
tietojenkäsittelytieteilijät. Kansainvälisesti arvostetuimmat ovat parhaalle
ammattilaiselle myönnettävä Turing-palkinto ja parhaalle amatöörille
myönnettävä ACM:n väitöskirjapalkinto. (Sanomattakin lienee selvää,
ettei suomalaiselle ole vielä tällaisia kunnianosoituksia myönnetty.)
Kotimaassa Tietojenkäsittelytieteen Seura palkitsee vuoden lupaavimman
juniorin ns. pro gradu -palkinnolla ja Tietotekniikan Tutkimussäätiö
(Seuran suosituksesta) vuoden lupaavimman seniorin ns. väitöskirjapalkinnolla.
Palkintojen jakoon liittyy poikkeuksetta polemiikkia, etenkin jos palkintoon
oikeuttanut suoritus on tehty epäilyttävässä lajissa tai väärällä
tieteilykentällä. Autoilija Rosbergia ei olisi pitänyt koskaan valita vuoden
parhaaksi urheilijaksi eikä länsisuomalaista matemaatikkoa vuoden parhaaksi
väitöskirjailijaksi.
Joillakin huippu-urheilijoilla on kyky olla esillä vielä aktiiviuransa
jälkeenkin, joko poikkeuksellisten saavutustensa tai taitavan julkisuuspelin
ansiosta. Eipä tarvitse katsella yleisurheilun arvokisoja kuulematta Virenin
tai Väätäisen kommentteja. Varttuneet tietojenkäsittelytieteilijät osaavat
myös pysyä tutkimuksen näköalapaikoilla ilman omaa aktiivipanosta.
Tämä onnistuu erilaisten projektien valmennustehtävien kautta, mutta myös
seminaarien, konferenssien tms. avaussanoja lausumalla, palkintoja jakamalla,
esikarsintaelimiin osallistumalla tai toimimalla kilpailujen teknillisenä
johtajana eli ns. session puheenjohtajana. Tällaiset virkailijat saavat
usein nimensä näyttävämmin esille kuin itse tieteilijät.
Rahvas ei ymmärrä huippu-urheilun tai -tutkimuksen syvimpiä hienouksia.
Niinpä kansalle on kehitetty lajeja, joihin liittyy aimo annos sirkushuvia
ymmärrystason madaltamiseksi. Esimerkki urheilupuolen sirkuslajista on
taivaskanavien myötä tutuksi tullut amerikkalainen paini, wrestling.
Tietojenkäsittelytieteilyn show-laji on väitöstilaisuus. Siinä yleisöä
huiputetaan uskomaan taistelun olevan totista totta, vaikka lopputulos on
ennalta sovittu. Painijat esiintyvät hassuissa vaatteissa ja tönivät
toisiaan julman näköisinä, mutta itse asiassa varsin kevyesti. Sitä parempi
väitös, mitä todentuntuisempi on ottelijoiden kärsimys. Väitöksessä on
wrestlingin tapaan kuitenkin vain yksi todellinen pahoinpitelyn kohde,
ns. väittelijä, jota vahvempi osapuoli, vastaväittäjä tai opponentti,
saa rusikoida mielin määrin yleisön nautiskellessa. (Joskus opponentteja on
useita yhden puolustuskyvyttömän väittelijän kimpussa.) Wrestlingin tapaan
ottelussa on myös erotuomari, kustos, jonka roolina on lähinnä nuokkua ja
nyökkäillä opponentille. Ottelijoiden sisääntulo on wrestlingin mukainen:
yleisön seisoessa astelee lavalle ensimmäisenä uhri ja aina viimeisenä itse
mestari Hulk Hogan, opponentti. Ottelu on ohi, kun väittelijä on opponentin
ja kustoksen mielestä saatu riittävän huonoon kuntoon. Illalla väittelijältä
kynitään vielä rahat kisabanketissa eli karonkassa.
7. Johtopäätökset
-----------------
Edellä on tarkasteltu sosiaalisia yhtäläisyyksiä urheilun ja
tietojenkäsittelytieteilyn välillä. Kansantalouden kannalta molemmat ovat
huipputasolla törkeää julkisten resurssien tuhlausta: niihin kulutetaan
vuosittain miljoonia markkoja yhteiskunnan varoja harvojen aktiivien
päätoimisen harjoittelun turvaamiseksi. Yhteiskunnalle saatava hyöty on
mitätön. Virenin voitot parantavat kadunmiehen fyysistä kuntoa yhtä vähän
kuin tietojenkäsittelytieteilijän formaali malli vähentää atk-ohjelmoijan
tekemiä koodausvirheitä/rivi.
Yhteiskunnallisen panostuksen tuottamista näkyvistä tuloksista saa käsityksen
tarkastelemalla, millaisia huippusaavutuksia urheilu- ja tutkimusmäärärahoilla
on saatu aikaan. Alla olevassa taulukossa urheilua edustaa valmentautuminen
vuoden 1991 yleisurheilun MM-kisoihin ja tietojenkäsittelytiedettä
tietojenkäsittelyopin tutkijankoulutusohjelma 1985 - 1990.
Tutkijankoulutusohjelman lukuihin on otettu mukaan näytöt, jotka on annettu
rahoituskaudella tai sen jälkeen (tilanne lokakuussa 1992). Kuten
epäonnistuneiden määrästä nähdään, vielä hieman olisi parantamisen varaa.
osanottajia mitalisteja/tohtoreita pistemiehiä/lisensiaatteja epäonnistuneita
Tokio 29 3 (10,3 %) 6 (20,7 %) 20 (69,0 %)
TK-oppi 35 9 (25,7 %) 8 (22,9 %) 18 (51,4 %)
Tässä artikkelissa ei ole analysoitu urheilun ja tietojenkäsittelytieteen
periaatteellisia eroja. Niitäkin tietysti on; aktiivitutkija esimerkiksi
työskentelee useimmiten sivutöinään myös juniorivalmentajana luennoimalla,
kun taas aktiiviurheilijan ei tällaiseen tarvitse juurikaan alentua.
Oma urani on pitkälle yhdenmukainen artikkelissa esitetyn linjan kanssa,
mikä osoittaa tarkastelunäkökulman olevan realistinen. Lupaavana, mutta
päämäärättömänä ikäkausitietojenkäsittelytieteilijänä pääsin huipputeamiin
erään silloisen nuoren lupauksen lopettaessa turhautuneena hyvin alkaneen
uransa. Monivuotinen mailapoika/jäniskierre johti minut karmeaan ylikuntoon.
Urani pelastukseksi koitui Saksassa järjestetty 1 1/2-vuotinen korkean
paikan leiri, jonne minut jostain syystä junailtiin. Vuoristointervallit
jalostivat piilevänä olleen vahvan peruskuntoni yllättäväksi irtiottokyvyksi,
joka nopeasti tuotti tukun maininnan arvoisia tuloksia.
Toivorikkaana palasin Suomeen antamaan lopullista näyttöä,
mutta petyin nopeasti kotimaisiin kylmiin harjoitteluoloihin ja
sponsorien nyreyteen; olin jo jäniskaudellani
tyhmyyksissäni polttanut kaikki minuun ennalta allokoidut määrärahat.
Ainoa toivoni päästä eteenpäin urallani olikin tehdä ulmalat ja hankkia
ulkopuolinen rahoittaja. Turvauduin hädissäni Nokiaan, joka suuruudenaikanaan
oli perustanut oman tutkimusyksikön, jonkinlaisen Raaka-Rollen koplaan
verrattavan tutkijatallin. Niinpä Nokia rahoitti parin mäkihyppääjän lisäksi
myös yhden tietojenkäsittelytieteilijän kilpailukuntoon. Näyttöni pääsin
antamaan perinteiseen Virenin malliin noin 8 vuoden mittaisen
aktiiviharjoittelun jälkeen. Omaa väitöskirjaani voi verrata
kertasuorituksena triathloniin: pitkä matka ja useita erilaisia osasuorituksia.
Siis kaikin puolin täysin epäonnistunut lajivalinta. Pääsponsorin henkisen ja
taloudellisen luhistumisen myötä olikin sitten taas aika palata yliopistoon,
minne minut on kai alunperin tarkoitettukin. Suorituspaineet ovat takana,
ja minut on lähetetty uudelle korkean paikan leirille. Hyvä sääntötuntemukseni
on vienyt minut jopa P-pelin voittoon, ja ehkä jossain joskus vapautuu jopa
sopiva uunilan paikka ...
Viitteet
--------
[DCG89] P.J.Denning, D.E.Comer, D.Gries, M.C.Mulder, A.Tucker, A.J.Turner,
P.R.Young: Computing as a Discipline. Communications of the ACM
32, 1, 1989, 9-23.
[KJR83] KJR (nimim.): P-peli. Bitin pyörittäjä 1, 1, 1983, 5-8.
[Raa91] K.Raatikainen: Tietojenkäsittelytiedettä etsimässä.
Tietojenkäsittelytiede 2, 1991, 4-6.
[Saa79] M. Saari: Juoksemisen salaisuudet. Otava, 1979.