Kappeli kirkon pihalla Moskovassa
| Takaisin pääsivulle |
Tällä sivulla on otteita matkapäiväkirjasta, jota kirjoitin Siperian matkalla 23.12.2008–3.1.2009. Matkan taustalla oli joitakin vuosia sitten suustani päästämä heitto, kun Kaisa oli saanut minut houkutelluksi lähtemään joulunviettoon Kanarialle: "seuraavalla kerralla mennään sitten Siperiaan." No, välissä ehdittiin viettää joulua Hongkongissakin, mutta nyt päätettiin sitten vihdoin käydä katsomassa, että miltä siellä Siperiassa talvi näyttää.
Kursiivilla kirjoitettu teksti sisältää ylimääräisiä huomautuksia, jotka saattavat selventää päiväkirjan tekstiä niille, jotka eivät tunne Venäjän oloja ja tapoja.
Kirjoitettu 24.12. klo 19:50 Kurskin rautatieasemalla Moskovassa
Odotamme täällä 20 vaille yksitoista lähtevää junaa, jonka on tarkoitus viedä meidät Tobolskiin. Saavuimme Pietarista tänne aamulla kello 5:50, ja väsymys alkaa painaa jäseniä melko rankasti (Kaisa yrittää nukkua tuolissa). Matka Tobolskiin, joka sijaitsee länsi-Siperiassa Tjumenista koilliseen ja Omskista luoteeseen, kestää puolitoista vuorokautta. Siinä on sitten aikaa levätä. Asemalta ostettiin säkillinen eväitä.
Matka alkoi eilen tiistaina Tennispalatsin viereisen hotellin takaa. Olin hakenut viisumit Tehtaankadulta matkatoimistosta ja vaihtanut rahaa Forexissa. Lasipalatsin takana seisoi venäläinen nainen kylttiä pidellen, ja hänen kyytiinsä nousimme. Hinnaksi tuli viisitoista euroa.
Minibussi, jota ajoi venäläinen mies, vei meidät mukavasti ja kohtuullisen ripeästi rajan yli Pietariin Nevski Prospektin alkupäähän. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa: Ruotsinpyhtäällä kalakaupassa ja Vaalimaalla verottomassa.
Pietariin ajaa nykyisin säännöllisesti linja-autoja ja minibusseja, jotka lähtevät yhdentoista maissa aamulla Tennispalatsin vieressä olevan Presidentti-hotellin edestä. Nämä bussit ovat oikeastaan venäläisiä turistibusseja, jotka eivät Suomen lain mukaan saisi ottaa reittimatkustajia kyytiin, mutta ottavatpa kuitenkin. Hinta vaihtelee 15 eurosta ylöspäin. Varsinkin paluumatkalla (bussit lähtevät yhdeksän maissa illalla Oktjabrskaja-hotellin edestä) voi saada alennusta, jos suostuu ottamaan hieman juotavaa omaan kassiin kuljetettavaksi.
Kappeli kirkon pihalla Moskovassa
Pietarissa syötiin aseman lähellä olevassa kafessa, ja sitten ostettiin liput. "Ehdittekö kymmenessä minuutissa junaan?" lipunmyyjä kysyi. Ehdittiin.
Tänään vietimme Tretjakovin galleriassa neljä tuntia. Jos Eremitaasi on Pietarin Louvre, niin Tretjakovin galleria on Moskovan Ateneneum, vain isompi. Taidepläjäyksen jälkeen söimme lähellä ja kiertelimme sitten muutamia läheisiä kirkkoja. Nämä olivat yleensä hämäriä ja koruttomia sisältä; näytti siltä, kuin seinämaalaukset olisi joskus peitetty valkoisella laastilla, jota nyt oli paikoitellen kuorittu pois. Vanhoja ikoneja oli silti joka puolella, ja suosituimmassa (myös hienoimmassa) kirkossa venäläismummot kiersivät tunnollisesti suutelemassa joka ainoaa.
Matkan ainoa negatiivinen piirre tähän mennessä on ollut tänä aamuna ostamiemme Siperian-lippujen kalleus. Ilmeisesti kolmas luokka on myyty loppuun, ja saimme pulittaa lipuista sata euroa per pää. (Vaikuttaa oikeastaan 1. luokan hinnalta; en voi tarkistaa, koska liput ovat rinkassa tavarasäilytyksessä.) Jälkeenpäin ajatellen olisi voinut harkita toista reittiä, esim. Omskin kautta, mutta siinä paikassa tuli toimittua hetken mielijohteesta. Sellaista joskus käy.
Itse ostotapahtuma oli tyypillisen hämärä. Ensimmäisellä lippuluukulla asiaani ei ilmeisesti ymmärretty, sillä meidät ohjattiin neuvontaan. Sieltä puolestaan sanottin: "Ai Tobolskiin? No luukulle sitten vain!" Tuo luukku puolestaan sulkeutui juuri nenämme edestä, ja vasta seuraavalla yrittämällä tärppäsi. On tämä ihme maa.
P.S.
Jännitystä lisää, kun aseman kelloista toinen näyttää tuntia enemmän kuin
oma.
Kirjoitettu junassa Uralilla 25.12. klo 23:00 (Moskovan aikaa)
Venäjällä on lähemmäs kymmenen eri aikavyöhykettä, mutta kaikki rautatieliikenne kulkee Moskovan ajassa. Tämä tietysti helpottaa aikataulujen lukemista Moskovasta lähdettäessä, mutta kauempana täytyy aina muistaa muuttaa ajat paikalliseen aikaan, jottei seiso asemalla muutamaa tuntia liian aikaisin.
Junapaikat olivatkin kuitenkin 2. luokasta. Hytissämme on alavuoteilla kaksi venäläistä, Nikolai ja Natasha. Ei tämä meno niin paljon 3. luokasta poikkea, kun hytin ovea pidetään enimmäkseen auki. Lämmintä ainakin on, suorastaan kuuma, ja tilaa enemmän kuin kolmannessa. Silti on jaloilla ahdasta, kun tiellä ovat ketjut, joista yläpeti roikkuu seinästä.
Kolmas luokka eli "platskartnyj"
(matkalta Tjumenista Nizhnij Novgorodiin)
Venäläisissä yöjunissa on kolme luokkaa: "mjahkij" eli pehmeä, "kupeinyj" eli hytillinen ja "platskartnyj" eli paikkalipullinen. Paikkalipullisessa vaunussa ei ole hyttejä, vaan vaunu on jaettu avonaisiin osastoihin, joissa on kussakin kuusi petiä, kolme ylhäällä ja kolme alhaalla. Neljä sänkyä on poikittain kulkusuuntaan nähden ja kaksi käytävän toisella puolella pitkittäin. Hytillisessä luokassa on neljä sänkyä per hytti ja pehmeässä luokassa kaksi. Omasta mielestäni mukavinta on matkustaa kolmannessa eli paikkalipullisessa luokassa, koska silloin tuntee olevansa "kansan parissa" ja joskus voi tutustua joihinkin mukaviin kanssamatkustajiin. Lisäksi on jotenkin turvallisemman tuntuista olla avonaisessa tilassa muiden näkyvillä kuin suljetussa hytissä, jos siellä hyttikumppaneiksi sattuu epämääräisempää jengiä.
Maisemat ovat olleet lumisia. Kävimme parin pidemmän pysähdyksen aikana ulkona virkistymässä ja siellä vastaan iski kunnon pakkanen. Sitä tänne oikeastaan taidettiin lähteä hakemaankin, etelä-Suomessa kun talvet ovat olleet viime vuosina niin leutoja.
Asemilla on myyjiä niin kuin ennenkin, mutta valikoima on näin talvella vähäisempää kuin kesällä. Monet näyttivät myyvän jättiläiskokoisia pehmoelämiiä. Kaisa olisi tahtonut kaalipiirakoita, mutta nitä ei ollut tarjolla. Ostettiin sen sijaan makkaroita ja keksejä. Maksoi 5 euroa.
Muuten ruokailumme tänään koostui M:sta ostetuista pikanuudeleista ja leivästä sekä mandariineista. Veden nuudeleita varten saa tietysti samovaarista, joka hiilillä lämmitettynä luo omanlaistaan tunnelmaa käytävän päässä.
Päivä kului lähinnä lukiessa. Olen lukenut vuorotellen Lonely Planetin Venäjä-oppaan Siperia-osiota ja kirkkoherra Johannes Granön kertomuksia hänen työstään pastorina suomalaisten karkotettujen siirtokunnissa 1800-luvun lopulla. Jotkin erot kuvauksissa ovat silmiinpistäviä. Granö kehuu Ob-jokea erittäin kalaisaksi, kun taas Lonely Planetissa sanotaan joen olevan saastumisen takia lähes kuollut. Toisaalla Granö kertoo: "metsässä vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä, mahdottomana sivistää." Nykyään ostjakeilla eli hanteilla on mansien kanssa oma autonominen alueensa, jonka pääkaupunki Hanti-Mansijsk on meilläkin määränpäänä.
Kirjoitettu 26.12. klo 23:05 rautatieaseman hotellissa
Ei tämä Tobolsk taida niin kummoinen paikka olla. Hienoin nähtävyys (ainoa?) on kremli, jonka useimmat osat olivat pahaksi onneksi tänään suljettuja remontin vuoksi. Muuten ei kaupunki aivan kurjakaan liene: neuvostorakennukset ovat tosin rumia, mutta puutalojakin löyty. Lisäksi kremliltä avautui mahtava näköala yli Irtysh-joen, jonka jäällä näkyi monin paikoin autojen käyttämiä teitä.
Tobolskin rautatieasema
Kremli on venäläinen nimitys kaupungin linnoitukselle, jollainen löytyy useimmista vanhoista kaupungeista. Kremlin muurien sisällä sijaitsivat hallintorakennukset sekä tärkeimmät kirkot. Moskovan kremli on tietysti maailmankuulu, koska sieltä käsin edelleen johdetaan maan asioita. Turistia kuitenkin kiinnostavat enemmän muinaiset kirkot ja muut muistomerkit. Tobolskin pieni mutta erittäin viehättävä kremli on kokonaan museoitu.
Tämä yö vietetään rautatieaseman yhteydessä olevassa majoituksessa. Huone ei ole kovin kallis (19 euroa), mutta eipä siihen juuri mukavuuksiakaan kuulu. Käytävällä olevasta miesten vessasta puuttuu kokonaan kansi ja istuinrengas. Lisäksi suihkussa käyminen ja jopa kännykän lataaminen maksavat erikseen!
Siperialaiset tuntuvat olevan mukavia, ainakin täällä Tobolskissa. Meitä usein tuijotetaan, ja epämuodikkaille talvivaatteillemme hihitellään (täällä useimmat pitävät turkkeja), mutta palvelu on ystävällistä, auttavaista ja kärsivällistä, mikä ei ole ollenkaan tavallista Venäjällä. Kaikki on sujunut miellyttävästi, vaikka kielitaitoni kaipaisi oikeastaan tehokasta kertauskurssia.
Tobolskin kremli
Venäjällä ei mitenkään yleisesti puhuta englantia tai mitään muutakaan vierasta kieltä. Moskovassa ja Pietarissa vanhempi ja sivistyneempi väestö on jossain määrin saksantaitoista, ja nuoriso ymmärtää jonkin verran englantia. Kuitenkin omatoimimatkailu suurkaupunkien ulkopuolelle olisi hankalaa, ellei ole lukenut edes venäjän alkeita. Kuitenkin, jos on reipas elekielen käyttäjä ja osaa edes kyrilliset kirjaimet, on mahdollisuus selviytyä missä vain. Tällöin näet pystyy lukemaan kylttejä ja bongaamaan lainasanoja, kuten "metro" tai "tualjet".
Näkymä kremliltä Irtysh-joen suuntaan
Jossain vaiheessa näin ulkona lämpömittarissa lukeman -17° C. Ilma on todella kaunista; aurinko valaisee matalalla puiden huurteisia oksia ja korkealla olevat pilvet kylpevät väreissä. Lunta ei ole kovin paljon, mutta se mitä on, ei hevin sula pois. Silti ainakin vielä tuntuu siltä, että tämä on Siperiaa voisi olla kauneimmillaan kesällä tai syksyllä, kun joet virtaavat ja kasvillisuus kukoistaa.
Sellainen hieman huolettava juttu kävi, että saimme junaliput, jotka lähtevät vasta puoli kahdelta huomenna päivällä. Yritimme alun perin yhdeksää, täti tarjosi ensin aikaa 9:34 (Moskovan aikaa), mutta vaihtoi sen sitten jostain syystä aikaan 11:34, minkä luulin tarkoittavan paikallista aikaa, mutta olikin Moskovan. Matka Pyt-Jahiin kestää 10-11 tuntia (vaikka on vain neljäsataa kilometriä), joten olemme perillä vasta puolenyön jälkeen. Miten sieltä pääsemme jatkamaan Hanti-Mansijskiin, on täysi arvoitus.
P.S.
Tobolskissa joka nurkalla on apteekki, joillakin kaksi. Usein apteekin
vieressä on lisäksi kauppa. Voiko noin moni apteekki enää kannattaa, vai
sairastavatko ihmiset täällä tavallista enemmän?
Kirjoitettu junassa 27.12. klo 21:03 (Tobolskin aikaa), matkalla kohti Pyt-Jahia
Nämä pitkät junamatkat vaikuttavat jotenkin lamaannuttavasti, varsinkin kun tässäkin junassa saatiin vain makuupaikkoja ja yläpediltä. On tietysti mukava päästä välillä makuulle päiväseltäänkin, mutta yläpedillä on kovin ahdasta ja istumismahdollisuus on sen varassa, miten alapetiläiset paikkaansa käyttävät. (Tällä kertaa ovat lähinnä nukkuneet.)
Jokke makaa ja lukee junan yläpedillä
Itsekin olen nukkunut, lukenut sekä ihan vain maannut. Täällä saattaa esim. päätöksestä kaivaa kirja repusta kulua toimeen ryhtymiseen kymmeniä minuutteja. Ja kyllä kolmannessa luokassakin on kuuma, käytävän päässä oleva valotaulu näyttää 26 astetta. Venäjäpoppi soi onneksi melko hiljaisena.
Junayhtiön nimi on "Jugra", mikä on sopivaa, kun nyt olemme saapumassa ugrilaiselle alueelle. (Vaikka ei niitä ugreja täälläkään kuulemma niin paljon tapaa.) Juna on siistimmästä päästä, mutta matka taittuu kovin hitaasti. Vähän väliä seisotaan jossain keskellä ei-mitään, usein pitkiäkin aikoja. Olisiko niin, että tällä radalla ei ole useita kiskoja ja joudumme päästämään vastaantulevia junia ohitse.
Jugraksi kutsutaan aluetta länsi-Siperiassa Obin varrella. Siellä asuvat etäisimmät suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat kansat: hantit ja mansit (jotka puhuvat vastaavasti hantin ja mansin kieliä). Neuvostoaikana eri vähemmistöille perustettiin autonomisia piirikuntia tai muita vastaavia, ja Jugra kuuluukin Hanti-Mansian autonomiseen piirikuntaan, jonka pääkaupunki on Hanti-Mansijsk Obin rannalla. Hantit ja mansit ovat alueella kuitenkin hyvin pienenä vähemmistönä. Sekä hantin että mansin kielet ovat suomelle hyvin kaukaista sukua; alkuperältään ne ovat oikeastaan lähempänä unkaria.
Ostettiin ennen lähtöä Tobolskin aseman radanvarsikojusta kaalipiirakat ja 4 "kotlettia" (jauhelihapihvejä). Niiden voimalla tätä matkaa tehdään. Hitaasti, mutta varmasti.
P.S.
Toppakengän pohjasta lähti kanta murenemaan. Vaikea uskoa ettei olisi
kestänyt pakkasta. Liian vanhat?
Tällä hetkellä toimiva operaattori on "Jermak" (Ermak RMS), joka välillä näyttää myös yhtä tai ei yhtään palkkia.
Kirjoitettu 28.12. klo 21:50 linja-autoaseman hotellissa Hanti-Mansijskissa
Pyt-Jahiin saavuttiin vähän puoli yhden jälkeen yöllä. Rautatieaseman edestä bongattiin heti tauluja, joissa ilmoiteltiin Hanti-Mansijskiin lähtevistä busseista. Niitä menisi yölläkin. Kohtapuoleen paikalle ilmestyikin auto, joka lähtisi kuljettajan mukaan kolmelta, siis kahden tunnin päästä. Päätimme hypätä kyytiin.
Hanti-Mansijskin linja-autoasema
Ennen lähtöä ajattelimme kuitenkin ostaa jotain syötävää sekä mahdollisesti lukea vaikka sähköpostit, mikäli lähistöllä olisi 24 h toimiva nettikahvila. Pyt-Jahin pääkadun varrelta ei löytynyt mitään, mutta aseman vieressä oli rivi liikkeitä, joiden joukossa myös "Internet Salon", kyltin mukaan auki. Sisällä tietokoneiden ruuduilla pyörivät hedelmäpelit, ja kysymykseen "Internet?" saatiin tirskuvilta tytöiltä tuttu vastaus: "njet". (Kysymykseen "Do you speak English?" oli hetkeä aikaisemmin saatu vastaus "No, I'm Russian." Niinpä niin.)
Mentiin sitten bussiin istumaan ja Kaisa kävi ostamassa piirakoita. Matka sujui mukavasti vajaassa neljässä tunnissa, ja autossa näytettiin elokuvia (Pirates of the Caribbean!). Aamulla ennen auringon nousua saavuttiin H-M:n bussiasemalle.
(Tässä välissä mainittakoon, että juuri ennen junan saapumista Pyt-Jahiin näimme ikkunasta pimeässä loimuavia öljykenttien tulia. Alueen kaupungit käsittääkseni elävät juuri moista öljylähteistä.)
Koska linja-autoaseman hotelli oli mielestämme turhan tyyris, päätimme kävellä keskustaan koettamaan onneamme. Suunnistimme bussipysäkkien karttojen avulla, ja vaikka matka oli melko pitkä ja olimme väsyneitä (nukuttuamme vain joitakin tunteja junassa ja bussissa), pääsimme perille miellyttävästi. Matkalla kuljimme vanhojen puutaloalueiden ohi, ja lunta satoi isoina hiutaleina pimeässä. Tunnelmaa hiukan verotti meihin lyöttäytynyt kulkukoira, joka ei millään aikonyt jättää meitä rauhaan ja joka sai eräässä vaiheessa peräämme oikean koiralauman. Onneksi piskit kyllästyivät lopulta, kun emme tarjonneet niille huomiota.
Näkymä uudisraivaajien mäeltä bussiaseman ja joen suuntaan
Kaupungin keskusta ei sitten ollut niin miellyttävä kokemus. Yhden upean kirkon lisäksi siellä näytti olevan lähinnä pankkeja ja tavarataloja sekä rumia moderneja konsertti- ynnä muita saleja. Kävimme katsomassa pysäkkien karttoihin merkityt hotellit, mutta ne olivat järjestään kaksi tai kolme kertaa niin kalliita kuin linja-autoaseman hotelli oli ollut. Tilannetta pahensi vielä se, että kenkäni olivat päättäneet hajota lopullisesti tuon pitkän kävelyn aikana, ja nyt jalkojani hiersi ja särki eri puolilta. Otimme bussin takaisin asemalle ja pulitimme kiltisti viisikymppiä huoneesta ystävälliselle tädille. (Keskustan hotellien nuoremmat virkailijat olivat jokseenkin koppavia ja ylenkatseisia.)
Otimme huoneessa pienet torkut, ja minä vaihdoin varsikengät jalkaan enenn kuin palasimme ulos. Aseman lähellä oli pieni kirkko, jossa käytyämme kiipesimme läheiselle kukkulalle, jonka päällä oli korkean pyramidin muotoinen uudisraivaajien (?) muistomerkki, joka toimi myös ravintolana. Tämän jälkeen otimme bussin keskustaan.
Keskustan kirkko oli suljettu, muuta sniikkasimme kellotorniin, josta emme kuitenkaan päässeet kunnolla näkemään ulos. (Kellotorni oli suuri ja siellä oli ilmeisesti jonkinlaisia kokoustiloja.) Katselimme vähän kauppoja, minä ostin venäjänkielisen Rikos ja rangaistuksen, Kaisa tuliaisiksi yhdelle kaverille typerän pehmopupun, joka laulaa puristettaessa venäläisen sävelmän. Lopulta söimme venäläistä pikaruokaa (sienikeittoa ja šašlikkia) sekä palasimme hotelliin hyvin ansaitulle levolle.
Kirjoitettu 30.12. klo 0:31 bussissa Pyt-Jahin tienoilla
Kaisa sukset jalassa ja hymy kasvoilla
Lähdimme Hanti-Mansijskista 17:20 linja-autolla kohti Tjumenia, mutta matkalla bussiin tuli jokin vika. Monta kertaa on jo pysähdytty, ja ulkopuolella miehet ovat puuhailleet mm. puhalluslamppujen kanssa. Nyt on seisottu jo jonkin aikaa jonkinlaisessa bussitallissa ja jotain ilmeisesti odotetaan tapahtuvaksi. Muutamat henkilöt pitivät äsken meteliä rahojen takaisin saamiseksi, mutta kai turhaan. Nyt heitä ei näy, ovat ehkä häipyneet junalle tai johonkin.
Tämän päivän varsinainen tempaus oli hiihtäminen. Syötyämme lounaan asemalla ja yritettyämme turhaan jättää tavaroita säilytykseen (henkilökunta oli pidemmällä tauolla) lähdimme hiihtokeskukselle. Sieltä löysimmekin pian suksivuokraamon ja eikun ladulle. Tavarat jätimme vuokraamon hilpeänystävällisten naisten huomaan.
Tykkyä puissa hiihtoretkellä
Tälle reissulle tultiin osaksi lunta etsimään. Jo Pietarissa tilanne oli selvästi parempi kuin Helsingissä ennen lähtöä, mutta siitä lähtien lumen määrä on vain tasaisesti kasvanut. Pietarissa lumi oli loskansekaista, Moskovassa pakkaslunta. Kuitenkin vasta Hanti-Mansiassa on nähty kunnon kinokset ja puissa tykkyä. Oli ihana hiihtää kunnon ladulla 5-10 asteen pakkasessa lumihiutaleiden leijaillessa harvakseltaan.
Latu kiersi hiihtostadionilla ja sitä ympäröivässä metsässä. Stadionilla oli myös oikeita urheilijoita harjoittelemassa, ja osa pysähtyi välillä ampumaan tauluihin. Parin tunnin välinevuokra maksoi meille 7 ja puoli euroa.
Kuulimme myöhemmin eräältä urheilua seuraavalta kaverilta, että Hanti-Mansijsk on Venäjän ampumahiihdon Mekka.
Lumi on siis löydetty, mutta toinen kohde, alkuperäiskansat, jäi puuttumaan. Hanti-Mansijskissa emme nähneet yhtään hantia tai mansia tai mitään heihin viittaavaakaan. (Kaisa tosin sanoo nähneensä hiihtokeskuksessa julisteen, jossa oli poroja, kota ja itämaisen näköinen henkilö.) Luulin että törmäisimme edes jonkinlaisiin käsitöihin, retkiin kotien ja porojen luo tai hantin- tai mansinkielisiin painotuotteisiin. Mutta mistään näistä ei näkynyt vilaustakaan. Ovatko nämä ugrit ujoja vai pitävätkö he sittenkin pääpaikkaansa jossain muussa kaupungissa, jäi selvittämättä.
Kirjoitettu junassa 30.12. klo 22:36, matkalla kohti Nizhnij Novgorodia
Lopulta, noin 4 tunnin odotuksen jälkeen, vaihdoimme tavaramme toiseen linja-autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa. Uni tuli helposti, vaikka istuma-asennossa nukkuminen on aina hiukan hankalaa. Myös pariskunta, joka oli aiemmin valittanut koettaen saada hyvitystä, oli sittenkin yhä mukanamme; kävi sitä paitsi ilmi etteivät he olisi sieltä yöllä mihinkään päässeetkään, kun emme olleetkaan vielä kaupungissa.
Linja-auto, jolla tulimme (lopulta) Hanti-Mansijskista Tjumeniin
Vielä muutaman vessa- ja kahvilatauon sekä yhteensä 22 ja puolen tunnin jälkeen saavuimme Tjumenin linja-autoasemalle. Koska emme millään saaneet selville, missä suunnassa rautatieasema olisi eikä meille osattu neuvoa edes oikeaa bussia, päätimme ottaa taksin. Kuljettaja ehdotti maksuksi 500 ruplaa (12,50 euroa), mikä tuntui minusta paljolta, mutten jaksanut ruveta väittelemään, varsinkaan kun en edes tiennyt, kuinka kaukana asema olisi. Markaa olikin jonkin verran ja lisäksi juutuimme välillä ruuhkaan. Perille päästyämme kuljettaja rupesi vaatimaan 500 ruplaa molemmilta, siis tuhatta yhteensä. Tämä oli jo selvää huijausta, joten kaivoin viisisataa lompakostani ja sanoin: "Enempää ei ole." Lopulta kuljettaja hyväksyi rahat ja lähti.
(tässä vaiheessa junan valot sammutettiin, kirjoitus jatkuu seuraavana päivänä)
Tjumeniin ei huvittanut jäädä, joten menimme asemalle räpläämään aikataulukonetta. (Asemilla on sellaisia tietokoneita, joista voi tarkistaa junien aikataulut, hinnat ja vapaiden paikkojen lukumäärän. Tobolskissa oli lisäksi jukeboksin näköinen laite, joka napin painalluksesta plarasi oikean aikataulun näkyviin.) Jossain vaiheessa olimme päättäneet lähteä Nizhnij Novgorodiin, mutta sitä ei koneesta löytynyt. Myöhemmin selvisi, että tämä kaupunki, niin kuin monet muutkin, tunnetaan juna-aikatauluissa neuvostoaikaisella nimellään Gorkij (kirjailijan syntymäkaupunki). Kassalta sai kuitenkin liput vaivatta. Asemalla autoin vielä hieman juopunutta venäläistä tulkitsemaan junan lähtöaikaa, kaikki junaliikenne tapahtuu nimittäin Moskovan ajassa.
Kotimatkalla Pietarista saimme kuulla, että Moskovassa on sellaisia automaatteja, joista saa jopa ostaa junalippuja pitkän matkan juniin. Kyllä se kehitys kehittyy Venäjälläkin.
Nizhnij Novgorod eli "alempi Novgorod" on Volgan varrella sijaitseva vanha (1200-luvulta) kauppakaupunki. Novgorod puolestaan on Pietarin eteläpuolella sijaitseva ikivanha (800-luvulta) keskus. Kun muinaisissa asiakirjoissa kerrotaan vaikkapa "Ruotsin ja Novgorodin välisistä taisteluista", tarkoitetaan tätä jälkimmäistä.
Junaan päästyämme etsimme ravintolavaunun, sillä emme olleet ehtineet syödä Tjumenissa. Tuoka oli tavallisen kotiruoan oloista ja tietysti hieman kallista (alkuruokineen 2 hengeltä noin 20 e), mutta kunnon pelmenikeitto pitkän paaston jälkeen maistui taivaalliselta.
Yöllä ylitettiin jälleen Ural. Vuoristo on tällä kohtaa niin matalaa, ettei ylitystä sen kummemmin huomaa. Euroopan ja Aasian rajalla seisoo kuulemma merkkinä korkea obeliski, mutta sitä en ole vielä onnistunut bongaamaan. (Tälläkin kertaa olin mainitulla kohdalla syvässä unessa.)
Täkäläisestä luonnosta voisi vielä sen mainita, että koivu ja haapa tuntuvat olevan selvästi yleisimmät puut. Hanti-Mansijskissa metästä olivat mäntyä, mutta Tjumenissa näimme koivumetsän, jossa puhtaanvalkeat rungot ulottuivat silmänkantamattomiin. Sellaista ei liene Suomesta helppo löytää. Miten kaunis se mahtaakaan olla keväällä, kun puut ovat hiirenkorvalla.
Kirjoitettu junassa 2.1.–3.1.2009, matkalla Nizhnij Novgorodista kohti Pietaria
Hetken oli hurjaa jännitystä ilmassa, kun Kaisa oli unohtanut passin hotelliin ja jouduin nousemaan yksin junaan (luottaen Kaisan ylivertaisiin selviytymistaitoihin). Passi löytyi onneksi lopulta: se oli pudonnut saunassa sohvan taakse. Mikä helpotus! Kaisa pääsee sitten seuraavalla junalla.
Näkymä ylemmältä rantakadulta Oka-joelle
Nizhnij Novgorodissa on muutenkin onni vaihdellut. Saavuimme kaupunkiin varttia vaille yhdeksän illalla uuden vuoden aattona. Luottaen opaskirjaan (8 vuotta vanha Lonely Planet) lähdimme etsimään sopuhintaista hotellia. Ensimmäinen osoittautui liian kalliiksi nykypäivänä, joten ylitimme Oka-joen siltaa pitkin ja suuntasimme kohti seuraavaa kohdetta, joka oli selvästi merkitty kirjan karttaan melkein rantakadun varrelle. Opaskirja kuvasi hotellia sanoin: "aavemainen Stalinin-aikainen jäänne".
Jonkin ajan kuluttua lähes autiota rantakatua talsittuamme kävi selväksi, että se katu, jolla hotelli sijaitsisi, oli kaupunginosaa hallitsevan korkean mäen päällä. Käveltyämme pitkät lumiset ja jäiset portaat (ei talvikunnossapitoa) tunsimmekin tulleemme enemmän ihmisten ilmoille, sillä osuimme pääkadun päässä olevalle aukoille, jolla oli jääveistoksia ja uutta vuotta juhlivia ihmisiä. Jatkoimme hotellin etsintää, mutta pahaksi onneksi opaskirjan kartassa oli tässä kohtaa virhe (myöhemmin löysimme niitä lisää), ja siksi jouduimme kävelemään ns. ylempää rantakatua edestakaisin useamman kerran ennen kuin lopulta löysimme paikan.
Paikka oli suljettu remontin vuoksi (jota se kyllä kaipasikin). Jatkoimme matkaa pääkatua pitkin aikomuksenamme mennä johonkin sisälle ja lähettää jollekin kotipuolessa pyyntö: "Voitko katsoa netistä halpoja hotelleja N. Novgorodissa?" Kaikki ravintolat olivat kuitenkin kiinni, ja Kaisa päätyi kirjoittamaan ko. viestiä ulkona pakkasessa Gorkin aukiolla, juuri kun vuosi vaihtui kuuluvasti rakettien ja venäläisen tanssimusiikin tahtiin.
Snegurotshka eli Lumineito
Muutama sana venäläisestä joulusta. Venäläiset juhlivat joulupäivää tammikuun 7:nä vanhan juliaanisen kalenterin mukaan. Uusi vuosi vaihtuu kuitenkin samaan aikaan kuin meilläkin. Venäläiset toivottavatkin usein "hyvää uutta vuotta ja joulua". Venäläiseen jouluun kuuluu joulupukin eli "Pakkasukon" lisäksi kiinteästi Snegurotshka, "Lumineito", joka on kansansaduissa Kevään ja Pakkasen tytär, mutta nykyisin Pakkasukon tyttärentytär ja apulainen.
Jotenkin venäjän jouluun liittyy myös lehmä. Poron sijasta kuvissa ja asetelmissa esiintyy lehmiä. Lehmiä, lehmiä ja vielä kerran lehmiä. Miksi?
Seuraavaksi lähdimme kohti hotellia, jonka kyltin olimme aiemmin nähneet sillalta käsin. Matkalla ihailimme joen yli avautuvaa näkymää ja joka puolella räiskyviä ilotulituksia. Lopulta se löytyikin, ja henkilökunta lupaili halpaa huonetta. Huokaisimme helpotuksesta luullessamme etsintämme vihdoin päättyvän.
Vaan ei. Tässä hotellissa meitä ei voitu majoittaa, koska viisumejamme ei ollut rekisteröity. Olisimme tarvinneet jonkinlaisen "dokumentin" jokaisesta viettämästämme yöstä, mutta Kaisa oli hukannut yhden junalipun, eikä asialle voinut kuulemma mitään. Vastaanoton tytöt olivat kuitenkin auttavaisia ja antoivat meille listan lähistöllä sijaitsevista hotelleista, jotka ehkä voisivat ottaa meidät. Kopioituamme vielä palan seinäkartasta lähdimme jälleen yön selkään.
Näitä pieniä yksityisiä hotelleja ei olisi voinut millään ilman apua löytää. Koska yö oli jo pitkällä, päätimme ottaa eräästä löytämästämme paikasta huoneen, vaikka hinta oli hurjat 100 euroa huoneelta. Kaveriltakin oli jo tullut tietoa mahdollisesti halvemmasta kohteesta, mutta emme enää jaksaneet lähteä uudestaan seikkailemaan. Kello oli tässä vaiheessa jo yli 2 paikallista aikaa. Huone oli kuitenkin luksustasoa: Kaisa sai kylvyn, ja aamiaisen saimme tilata haluamaamme aikaan, ja se valmistettiin meille varta vasten.
—
Kyseenalaista arkkitehtuuria Nizhnij Novgorodissa
Seuraavana päivänä kävimme ostamassa rautatieasemalta liput Pietariin. Päätimme viettää N.N:ssa vielä yhden yön, jotta ehtisimme kunnolla katsella kaupunkia. Asemalta löysimme myös matkustajahotellin, mutta sinne ei lainkaan huolittu ulkomaalaisia. Tyypillistä.
Nizhnij Novgorod on kaunis kaupunki. Se sijaitsee Volgan etelärannalla ja kaupungin läpi virtaa sivujoki Oka. Keskusta, tai Okan itäpuolinen osa on korkealla joen pinnan yläpuolella, ja mäeltä avautuu mahtavia näkymiä eri suuntiin. Minne tahansa kulkeekin, osuu kohta jollekin kaupungin kymmenistä kirkoista, jotka ovat toinen toistaan koristeellisempia. Näissä kävimme sisällä, missä vain sattui ovi olemaan auki. Kirjailija Maksim Gorki on syntynyt täällä, mutta hänen kotimuseonsa (toinen niistä, kaunis matala puutalo) oli suljettu loma-ajaksi. Sattumalta löysimme näyttelyn, jossa opas hienosti eläytyen ja innokkaasi selosti keskiaikaisia kidutus- ja teloitusmenetelmiä makaaberien vahakuvien ääressä. Kun mies kuuli että olemme Suomesta hän kertoili meille kaikenlaista yhteisestä historiastamme ja sanoi olevansa kovasti kiinnostunut suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurista. Harmi, etten osannut enempäää venäjää, sillä keskustelumme jäi lyhykäiseksi.
"Hotellikompleksi Oka"
Koska seuraava yöpaikkamme oli jälleen epävarma, nousimme bussiin ajaaksemme asemalle, josta metromatkan päässä pitäisi olla kaverimme tekstiviestissä neuvoma vaihtoehto. Ajoimme kuitenkin vahingossa väärään suuntaan, mikä tällä kertaa olikin onnenpotku. Linjan päässä oli nimittäin hotelli, joka ulkonäkönsä ja palvelujensa puolesta (vastaanotossa puhuttiin hyvää englantia, ensimmäinen kerta Moskovan ulkopuolella) olisi voinut olla tähänastisista yrittämistämme kallein, mutta osoittautuikin halvimmaksi. Uudenvuoden alennuksella 14 euroa huoneelta. Mielialamme kohosi taivaisiin, ja intouduimme syömään kunnolla hotellin ympärivuorokautisessa kafessa sekä tilaamaan saunan porealtaalla! Silti lysti tuli halvemmaksi kuin olimme vielä joitakin tunteja aiemmin uskaltaneet odottaa.
Viisumin rekisteröiminen Venäjällä on salaperäinen asia. Edellisenä yönä meidät oli käännytetty yhdestä paikasta, koska sitä ei ollut tehty. Kalliimmassa paikassa kelpuuttivat hotellikuitin Hanti-Mansijskista (tässäkin oli tuuria, että oli otettu vahingossa molemmille erilliset kuitit) ja suorittivat rekisteröinnin. Tämä uusi löytämämme hotelli (siis Oka) ei olisi kuulemma voinut rekisteröintiä tehdä. Virallisessa ohjeessa sanotaan, että rekisteröinti pitäisi tehdä 3 päivän kuluessa maahan saapumisesta, mutta junassa se ei tietenkään ole mahdollista, ja jos hotelli ei voi sitä tehdä, pitäisi itse käydä jossain toimistossa. Kuitenkaan kokeneetkin Venäjän-kävijät ovat epäonnistuneet asioinnissa kyseisen toimiston kanssa. Paras ratkaisu olisi viettää aina aluksi yksi yö jossain hotellissa, joka voi rekisteröinnin hoitaa, ja sitten vasta lähteä seikkailemaan.
(kirjoitus jatkuu seuraavana päivänä)
Taustalla kirkko ja kremlin muurit
Aamulla heräsimme hieman aikaisemmin, jotta ehtisimme käydä katsomassa kaupungin kremliä ennen junan lähtöä. Kremlin muurit olivat vaikuttavia – ne ovat 1500-luvulta –, mutta sisäpuolella oli vain yksi 1600-lukulainen kirkko, muuten pelkkiä moderneja hallintorakennuksia. Suunnistimme sitten asemalle hakemaan rinkkoja säilytyksestä, ja tällöin Kaisa huomasi passin jääneen hotelliin. Hetken aikaa pohdittuamme päätimme, että on parasta, että Kaisa lähtee hakemaan passia ja seuraa sitten seuraavalla junalla. Pidimme yhteyttä kännyköillä, ja Kaisa onnistuikin ostamaan lipun ensin Moskovaan, sitten Pietariin, missä tapaamme kello kahden jälkeen.
Täällä junassa matkustaa joukko rakennusmiehiä Saranskista. Heillä oli eilen kunnon juhlat, mikä hieman häiritsi henkilökuntaa ja muita matkustajia, mutta minä en välittänyt. He tarjosivat minulle vodkaa, teetä ja muita herkkuja, ja meillä oli oikein mukavaa. He eivät ole mordvalaisia, vaan kuulemma tataareja. Yritimme kuitenkin verrata hieman toisiinsa mordvan ja suomen kieliä.
Saransk on Volgan etelä- ja länsipuolella sijaitsevan Mordovian tasavallan pääkaupunki. Mordvalaiset ovat suomensukuinen kansa, joiden kieli kuitenkin poikkeaa suomesta jonkin verran, ehkä – suomalaisia ja venäläisiä lainasanoja lukuunottamatta – suunnilleen saman verran kuin saami. Esimerkiksi lukusanat ovat kuitenkin hyvin tunnistettavia: vejke, kavto, kolmo, n(j)il(j)e, vet(j)e, kudyt, šymyt. (Itse asiassa mordvan kieliä on kaksi: ersämordva ja mokšamordva, ja esimerkit ovat ensimmäisestä. Suluissa oleva j kuvaa liudennettua ääntämystä.)
Kenenkään en ole niin paljon kuullut käyttävän sanaa "normalno" kuin näiden työmiestin. Kun henkilökunta tulee hätyyttämään heitä, he sanovat "normalno" ("hyvä on, rauhoitumme"), kun kerron heille, että kaverini passi unohtui, he sanovat "normalno" ("aika paha, mutta kyllä asia selviää") ja kun kerron matkoistamme Siperiassa ja Kiinassa, he sanovat: "normalno" ("vau, tosi hienoa").
"Normalno" tarkoittaa "normaalisti, normaalia" ja on tavallinen vastaus esimerkiksi kysymykseen "Miten menee?".
Kirjoitettu 6.2. kotona Helsingissä
Viimeinen päivä Pietarissa ei sekään sujunut täysin ongelmitta. Emme olleet ymmärtäneet varautua sesonkiin ja saimme kiittää eräitä myös kotiin palaavia suomalaisia siitä, että saimme paikat iltabussista.
Saavuin itse Pietariin 3. päivän aamuna vähän ennen kahtatoista. Kaisa olisi saapuva kahden maissa, joten lähdin vähän kiertelemään ja tappamaan aikaa. Yritin etsiä samalla parturinliikettä, mutta löytämäni olivat kiinni. Sen sijaan löysin talon, jossa Dostojevski oli ennen kuolemaansa asunut. Nyt talossa oli museo.
Kun Kaisa saapui, jätimme rinkat asemalle säilytykseen ja kävimme tuossa aikaisemmin löytämässäni Dostojevskin kotimuseossa sekä eräässä läheisessä kirkossa. Nevskij Prospektilla yritimme vähän katsella joulukojuja (jotka näyttivät hyvin samanlaisilta kuin Helsingin Esplanadilla), mutta kaiuttimista tulviva meteli ajoi meitä eteenpäin. Ehkä lavalla tanssivat pupuasuiset tytöt olisivat olleet hauskojakin, mutta pitääkö juonnon/musiikin olla niin pahuksen kovalla?
"Spy cafen" sisustusta
Syömässä kävimme sisustukseltaan erikoisessa "spy cafessa" nimeltä Sakvojaž eli "matkalaukku". Ruoka ei kuitenkaan ollut mitenkään ihmeellistä, vaikka hinnat olivatkin korkealla. Lisäksi juuri tilattuamme henkilökunta rupesi valmistelemaan jotain suurempaa juhlaa, joten tilaustemme saapumisessa kesti todella kauan ja meitä pyydettiin vaihtamaan kertaalleen pöytääkin, jotta tuleville juhlavieraille olisi enemmän tilaa. Kyseisessä ravintolassa meitä tuskin enää nähdään.
Ostettuamme vielä kotiin viemisiksi vodkaa, teetä ja pelmenejä haimme rinkat säilytyksestä ja lähdimme busseille, jotka kokoontuivat Oktjabrskaja-hotellin edessä Nevskin alkupäässä. Saimme kuitenkin huomata, että juhlasesongin vuoksi bussit täyttyivät nopeasti ja lisäksi hinnat olivat kallistuneet 25 euroon. Meillä ei ollut niin paljon käteistä, ja koska bussit eivät suostuneet tinkimään, lähdin hakemaan lisää rahaa aseman automaatista. Siellä suomalaiset korttini eivät kuitenkaan suostuneet toimimaan (vaikka Pietarin ulkopuolella ne olivat toimineet moitteettomasti). Palasin bussille ja tarjouduin maksamaan loppusumman perillä Helsingissä. Meidät pantiin odottamaan päätöstä bussin ulkopuolella pakkasessa.
Tovin päästä paikalle onneksi sattui kaksi nuorta miestä, jotka lainasivat meille rahaa, ja sovimme yhdessä toisen bussin kanssa hiukan halvemmasta könttäsummasta. Kotimatka sujui hauskasti kokemuksia vaihdellen ja – varsinkin matkakumppaniemme tapauksessa – olutta nautiskellen. Nousimme bussista Sörnäisten rantatiellä kuuden aikaan seuraavana aamuna, ja näin oli matkamme saatu onnellisesti päätökseen.
