> Etusivu > Hahmokuvaukset > Kleitos
Reissatessaan sattui Kleitos pysähtymään kylässä, jonka asukkaat peloissaa pyysivät Kleitosta puolustamaan kyläänsä uhkaavalta ryövärilaumalta, jota johti Learkhos.
Kleitos olisi muuten kieltäytynyt, mutta kun kyläläiset maksoivat siitä kultaa ja vieläpä etukäteen, oli asia sovittu.
Kyläläisten avulla Kleitos houkutti Learkhoksen miehineen kylän pelloille, missä vilja odotti korjaamistaan. Itse hän piiloutui viljan sekaan ja kun rosvojoukko oli kokonaisuudessaan valtavan pellon keskellä sytytti hän äkkiä koko pellon valtavaksi tulimereksi ja poltti Learkhoksen miehineen kuoliaaksi. Kyläläiset iloitsivat kovasti, ennen kuin tajusivat koko sadon palaneen rosvojen mukana ja kun tuli levisi vastatuuleen kohti kylää, ei Kleitosta enää löytynyt mistään.
Eräänä kesäyönä joutui Kleitos, vuoristoisella seudulla matkatessaan, valtavan jättiläisen vangiksi. Jättiläinen raahasi Kleitosta viisi päivää ja yötä kainalossaan ylös vuoria, kunnes saapui kotiluolaansa, missä oli suuri pata valmiina odottamassa. Kaameasti virnistäen molskautti jätti Kleitoksen pataan sidottuaan ensin tämän jalat ja kädet ja rupesi virittämään tulta padan alle.
Jätti lietsoi ja lietsoi tulta, mutta se ei vain ottanut palaakseen, vain pienet mitättömät lieskat lämmittivät pataa - liekö Kleitoksella ollut näppinsä pelissä - eikä Jättiläistä ollenkaan innostanut Kleitoksen naljailu sen keittotaidoista. Jättiläinen puhalsi liekkeihin eloa kolme päivää ja yötä, kunnes Kleitos väitti olevansa hommassa huomattavasti tätä kyvykkäämpi. Jättiläinen rehahti tuosta nauramaan, mutta Kleitos tarjoutui todistamaan kykynsä. Jätti repesi hekottamaan entistä kovemmin, mutta suostui kuitenkin. Jos Kleitos ei onnistuisi, nuijisi jättiläinen hänet mureaksi ja söisi raakana. Kleitos kehotti jättiläistä menemään itse pataan kokeilemaan lämpiäisikö vesi - jätti meni.
Nyt korvensi Kleitos liekit niin kuumiksi, että jättiläinen kiehui omien kammottavien mausteidensa keskellä ja huusi armoa - tarjosi Kleitokselle kalleinta arrettaan, ihmisten vyötä, jota se piti ranteessaan, vyö oli jonkin Kleitokselle tuntemattoman olennon nahkaa ja siinä oli tummunut hopeinen solki. Vyö ei ollut erityisen arvokkaan näköinen, mutta jätti väitti kiven kovaan ettei se ollut tavallinen housunkannatin. Kleitos otti vyön, jätti jätin kiehumaan ja kapusi alas vuorelta.
Yöpyessään eräänä yönä majatalossa salin lattialla, kuuli Kleitos rapsodia, joka lauloi menneiden aikojen urhoista. Rapsodi lauloi sankareista ja näiden matkoista, mutta Kleitoksen huomion kiinnitti maininta kivestä, joka antoi mahtavat voimat kantajalleen. Kuva kivestä, jossa kiteytyi Ikuisen Tulen syvin olemus, sen ydin, syöpyi lähtemättömästi Kleitoksen mieleen.
Seuraavat kuukaudet Kleitos kulutti etsien kuumeisesti tätä kiveä, joka yli sata vuotta sitten oli pudonnut taivaasta, itseään Magmakiveä.
Etsintä johti Kleitoksen lopulta tuntemaan kiven viimeisen haltijan nimen. Se oli Praenesten. Velho. Joka oli eristäytynyt ihmisten tietoisuudesta ja maailmasta. Kuin roihuavat tulivuoret loimusivat Kleitoksen silmät tämän etsiessä kätkettyjä vihjeitä Praenestenin olinpaikasta. Hän puristi tietoja ikiaikaisista hirviöistä, kaivoi esille sen mikä oli salattu, kunnes löysi etsimänsä.
Kleitos matkusti väsymättä ikiaikaisten metsien läpi kohti velhon asuinsijaa jättäen jälkeensä savuavan vanan. Koputtamatta hän paiskasi auki velhon oven ja astui pieneen taloon, jonka seiniä reunustivat suuret hyllyt, joila oli lukematon määrä kirjoja, kääröjä - velhon tietous. Kaiken keskellä seisoi Praenesten itse. Nyt jo vanha mies ja kumara. Kleitoksen ääni rätisi kiihkosta kuin tuli konsanaan, tämän vaatessa kiveä itselleen.
Velho kohottautui täyteen mittaansa valmiina tuhoamaan tämän kapisen nousukkaan, kurjan ilveilijän, mutta Kleitos ehti ensin. Loitsusanat kuolivat Praenestenin huulille, kun hänen elämänsä katosi savuna ilmaan, hänen kasvonsa vääntyivät kaameaan tuskan irvistykseen, kun hänen sielunsa kärventyi Kleitoksen liekeissä - hänen elämänsä, jonka hän oli vuodattanut noihin kirjoihin, hänen sielunsa, jonka oli nuo kääröt. Näky oli Praenestenille liikaa. Hänen sydämmensä iski viimeisen lyöntinsä Kleitoksen nauraessa.
Kleitos otti kiven valhon kaulasta. Se oli vain lapsen nyrkin kokoinen, muttei ollut epäilystäkään sen voimasta. Sinä yönä monet näkivät taivaanrannassa oudon punerruksen, kuin aurinko ei olisi osannut päättää, noustako, vai pysyäkö maillaan.
> Etusivu > Hahmokuvaukset > Kleitos