Sattuneesta syystä sain liput Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) konserttisarjaan, joka esittelee aika monipuolisesti Einojuhani Rautavaaran tuotantoa. Mieleen juolahti kirjoittaa vaikutelmia konserteista, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan. Kyseessä eivät ole "konserttiarvostelut". Asiantuntemukseni tyylin ja säveltäjän suhteen eivät riitä analyyttiseen otteeseen. Myöskään tuo "sattunut syy" toivottavasti ei ketään orkesterin soittajaa häiritse, nämä kommentit luultavasti tulevat olemaan vain konsertin ja kapakan jälkeisiä impressioita, eivät mitään muuta.
Ja vielä: Mielestäni HKO:n idea esitellä perusteellisesti yksi suomalainen säveltäjä on aivan erinomainen! Lisää tällaista!
En muistanut että Finlandia-talon akustiikka on noin ongelmallinen: arvatenkin "sähköt olivat päällä"? Ainakin yhdellä lyömäsoittajalla ja harpistilla oli jopa "omat vahvistimet" mukana... Yleinen ongelma mielestäni oli, että forten ja pianon väli oli aika tyhjä - melkein mieleen tuli radio-ohjelmissa harrastettu volyymin kompressointi.
Angels and Visitations oikeastaan oli aika hauska. Mieleen vain yrittämättä ryömi ajatus, että onkohan Rautavaara melkoinen tosikko. Hänen käsiohjelmatarinansakin tukee musiikista mieleeni tullutta parempaa nimeä kyseiselle teokselle: "Mörkö tulee taas". Tuolla nimellä olisin nauttinut teoksesta paljon enemmän!
Väliaikaa ympäröineet oopperafragmentit menivät melkein kokonaan ohi - ehkä kyseessä on ns. "henkilökohtainen ongelmani", sinfoniaorkesterin säestämä soololaulu on minulle vaikeasti nieltävä genre: varhaisbarokin monodian ystävälle kaikki, mikä laulusäestyksessä tulee teorbin lisäksi, on pelkkää häiriötä ja huminaa... :-)
Lauluista viimeinen, A. Kivi -oopperan "Sydämeni laulu" oli kyllä ymmärtääkseni erinomainen esitys. Ensimmäinen ja viimeinen noista lauluista, josta jäi jotakin kotiin vietävää.
Minulle konsertin pääteos oli kolmas sinfonia. Mielestäni biisi on jotenkin fragmentaarinen: Paikoin se on (kuten säveltäjä itsekin kirjoittaa!) kuin Bruckneria, paikoin ties mitä muuta. Vähän hankalaa löytää juonta.
Toki esimerkiksi huilujen (ym.) samat kivat vuorottelevat jipot 1. ja 4. osassa yrittivät rakentaa yhtenäisyyttä, mutta jotakin jäi puuttumaan. Vain aika hyvä, ei unohtumaton, teos. Neljäs osa muuten on ylivoimaisesti paras!
Minun korviini bändi oli parhaimmillaan tässä biisissä. Käyrätorvisti nostatettiin ansaitusti kumartamaan, mutta olisin mielelläni taputtanut aivan erityisesti myös fagotistille, joka soitti aika ovelasti ja humoristisen svengaavasti soolonsa! Ja miksei myös huilisteille.
Ohjelmassa oli Balladi harpulle ja jousille (1973/1981), jousikvintetto "Les cieux inconnuex" (?) ja puhallinoktetto (1962).
Harppubiisi oli viehättävä. Harpun ja jousien klangeilla tuotettiin jännitävän monipuolinen ja paikoin aika "orkestraalinen" äänimaisema. Ja minähän olen aina otettu kuullessani näppäiltäviä kielisoittimia...
Minulle tämän konsertin pääteos oli jousikvintetto. Jo ensi kuulemalta saattoi vakuuttua, että teos on rakennettu hyvin taitavasti! Arvelen että siinä on hyvin paljon musiikillisia viittailuja ja variantteja osien välillä ja sisällä. Voisiko tuota ehkä kutsua "koheesioksi"? Teoksessa on myös draama, matka jostakin jonnekin. En tiedä mistä ja minne, mutta hyvä se oli tehdä... Tämän biisin haluan kuulla toistekin.
Kvinteton esitys oli todella hyvä: siinä oli ihan malliksi asti kamarimusiikin sähköisyyttä ja sähäkkyyttä, skarppiutta, riskinottoa ja onnistumista!
Puhallinokteton soittimet olivat puut (huilu, oboe, klarinetti, fagotti) ja vasket (trumpetti, kaksi käyrätorvea, pasuuna). Biisissä käytetään tosi hienosti soittimien äänenvärejä, vaskista otetaan taitavasti irti myös sordinoituja erikoisklangeja, voimakkuusvaihtelut ovat suuria, jne. Varhaisteoksen (1962) nuorekkuus ja ehkä jopa "villeys" - jos tuo sana Rautavaaran tapauksessa on sopiva? - tuotti hienon päätöksen konsertille.
Ainakin tämän esityksen versio oktetosta alkoi olla kamarimusiikin ja orkesterimusiikin rajoilla: Franck johti teoksen! Mutta seurauksena oli esitys, joka esittäjistön määrästä ja teoksen luullaseni aika vaikeasta tekstuurista huolimatta oli myös erittäin sähäkkä ja skarppi. Näin pienen "orkesterin" kyseessä ollen tottumattomampikin kapellimestarin tarkkailija ymmärsi, että Franck taitaa osata hommansa...
Hieno konsertti! Kaupunginorkesterin muusikoiden pitäisi useammin soittaa kamarimusiikkia!
Kolmannen konsertin ohjelma oli: Autumns Gardens (1999), Balladi harpulle ja jousille (1973/1981) (peruuntuneen kontrabassokonserton tilalla), Sinfonia nro 4 "Arabescata" (1962) ja Cantus arcticus (1972).
Ymmärtääkseni soittajat soittivat hyvin, puhun siksi vain teoksista.
Autumns Gardens oli hyvin romanttinen kokoelma äänipintoja - no jaa käyrätorvi yritti välillä rakennella, ja ihan kauniisti, pieniä melodiajuonteita, mutta minulle teoksesta jotain jäi puuttumaan. Äkkiä keksin mitä: elokuva! Teos hahmottui minulle elokuvamusiikkina! Ja tuossa elokuvassa pitäsi lentää,.., liekö tässäkin niitä Rautavaaran enkeleitä? Ja jos oikein rumasti haluaisi sanoa, teos voisi soveltua Finnairille lentoonlähtömusiikiksi, rauhoittamaan lentopelkoisia, mutta rumasti en toki halua sanoa.
Kontrabassokonsertto valitettavasti peruutettiin - soittajaa kuulemma vaivasi tenniskyynärpää. Tilalla esitettiin uusintana lauantain kamarimusiikkikonsertista Balladi harpulle ja jousille. Mukava teos nytkin, mutta kyllä se Kaupungintalossa soi paljon paremmin.
Minulle huippuhetki oli 4. sinfonia: miten raikasta olikaan kaiken romanttisen maalailun keskellä kuulla kirkasta sarjallisuutta ja vähän aleatoriikkaakin viime vuosisadan puolivälin parhaiden perinteiden hengessä! Skarppia musiikkia, skarppi esitys!
Päätösbiisi, Cantus arcticus on yksi harvoja minulle ennestään tuttuja konserttisarjan teoksia. Kyllähän se sävähdytti 70-luvulla, mutta en ole ihan varma, kuuluneeko se säveltäjän kaikkein tärkeimpiin tuotteisiin. Jos konsertin ensimmäinen kappale soveltuisi ilmailuaiheisen elokuvan musiikiksi, viimeinen tietenkin luontevasti voisi olla kunnianhimoisesti ohjatun Lapin luonnosta kertovan dokumentin viimeinen silaus. Minun makuuni aivan liian makea.
Ensimmäinen konsertissa korviin osunut asia oli akustiikka: nyt joko "sähköt eivät olleet päällä" tai vahvistus oli säädetty hyvin paljon pienemmälle kuin sarjan aiemmissa Finlandia-talon konserteissa!
Seurauksena oli äänenvoimakkuuden selvä väheneminen - sali nyt on sellainen tumppu kuin on - mutta akustisen musiikin ystävä valitsee mielellään tämän hiljaisemman vaihtoehdon, jos sen seurauksena soitinten ja soitinryhmien suhteellinen balanssi on luonnollinen. Ainakin tämä akustisen musiikin ystävä valitsee näin...
Heti aluksi totean, että tämä konsertti oli ehdottomasti koko sarjan toistaiseksi paras; varsinaisia elämyssuvantoja ei ollut ollenkaan.
Avausteoksena kuultiin orkesterin tilaaman taivaallisen adagion kantaesitys. Teos oli nyky-Rautavaaraa: hyvin leijuva, enkelit ne siellä varmaan lentelivät. Ääni- ja tekstuuripinnoilla liitelee muutamia hyvin suloisia, mutta ei kovin erottuvia melodian aiheita. Mutta nytpä en piruilekaan "ilmailumusiikista": Adagio celeste on ehdottomasti tyylilajinsa helmi. Aivan mahdottoman suloinen, pehmeä, hellä ja onnellinen pieni hetki! Ja jousibändi soitti hyvin hyvin! Onneksi kaikki musiikki ei ole tällaista, mutta onneksi tällaista musiikkia on.
Pianokonserttojen solisti Laura Mikkola oli vakuuttava. Taisi tietää mitä teki ja tarkoitti.
Ensimmäinen konsertto "meni suoraan suoneen" tällaiselle tyypille, joka juuri biisin sävellysaikoihin alkoi ymmärtää, että musiikki se on maailman todellinen sisältö ja merkitys. Teos pani minut olemaan koko esityksen ajan äärimmäisen valppaana, ja palkintona sain hyvin kiinnostavan ... (?) ... Mitä ihmettä se on? Ei sille, mitä musiikki oikeasti on, ole sanoja! Juuri siksi musiikki on tärkeää ja isoa, että se tavoittaa sanojen takana olevaa maailmaa!
Jotenkin muuten juuri nyt tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että teoksessahan on jotakin hyvin kamarimusiikillista! (Minulle tuo sana on ylin kehumisen aste.) En näin äkkiä osaa sanoa mitä se voisi olla ja miksi tuo tuli mieleen. Huijasiko ehkä erinomainen esitys minut tähän?
Toisen konserton alku vaikutti kovin "akateemiselta": 12 säveltä oli pantu riviin ja "rivit matriiseihin", kuten säveltäjä kirjoitti käsiohjelmassa. Kuuntelin alkua "älykkönä" ja ehkä pysyinkin mukana. Mutta sitten tapahtui jotakin outoa: äänielämys (tms?) vei minut jonnekin ja piti minut vankinaan. Pois pääsin vasta taputuksia edeltäneen hiljaisuuden aikana. En tiedä, missä kävin, enkä tiedä, oliko siellä mukavaa. Mutta jos teos/esitys tuon minulle saa aikaan, se ehdottomasti ei ole yhdentekevä!!
Konsertti päättyi jo vuonna 1953 sävellettyyn hittiin A Requiem in Our Time. Hienoa vaskisointia terävästi ja tarkasti esitettynä. Hyvä päätös hyvälle konsertille: palautti takaisin maan pinnalle!
Täytyy lopuksi vetää takaisin aiempia arvelujani säveltäjän tosikkoudesta: jossakin välissä Franck haastatteli Rautavaaraa, joka tällä kertaa sai pilkkeenkin näkymään silmästään. Ja ennen kaikkea tämän illan teokset soivat paljona muunakin kuin vanhan "säveltäjämestarin" kaapin päälle nostamisena! Elävää, oikeaa, totta musiikkia.
[Hivenen tätä hehkutustani häpeän...:]
Absurdi tarina perustuu absurdiin todellisuuteen: Venäjältä 1917 Suomeen paenneet emigranttisiskokset kuolivat Liitoisissa Turun lähellä 1987 kylmän talven pakkasiin!
Näyttämöteoksen esittäminen konsettiversiona on ongelmallista! Voisi arvella, että säveltäjä kirjoittaa musiikkinsa eri tavoin konserttiin ja teatteriin: se mikä toimii hyvin toisessa, ei sitä välttämättä tee toisessa. On toki olemassa musiikkia, joka toimii hyvin kummassakin, mutta Auringon talo ei mielestäni kuulu tähän ryhmään.
Laulajat hyvin vähän markkeerasivat näyttämöesitystä. Luulen että lopputulos olisi ollut parempi enemmällä näyttelemisen leikkimisellä.
Musiikki sinänsä oli aika ovelaa, ja kyllä Rautavaara tietää, miten orkesterin saa soimaan! Mukana oli myös hauskoja erikoisvärejä ja viitteitä muihin musiikkityyleihin: syntikalla luodaan avaruustunnelmia, kun teksti puhuu tähdistä. Kun siskokset keskustelevat englanniksi, orkesteri alkaa säestää perinnejatsia soittamalla, yms... Hyviä näyttämöllisiä tehokeinoja!
Mutta sitten se iso "mutta": Taisi Finladia-talon akustiikka taas tehdä tepposet. En osaa arvioida, käytettiinkö vahvistusta, ja jos käytettiin, miten. Mutta erityisesti orkesterin edessä lauletut osuudet useimmiten peittyivät pahasti orkesterin alle. Laulut jotka laulettiin takasivustalla kuuluivat paljon paremmin. Ehkä sivuseinä auttoi projisoimaan äänen yleisölle asti?
Eikä laulun ongelmana ollut pelkästään huono kuuluvuus; edessä lauletut tekstit kuuluivat myös aika suttuisina. Ihan kuin konsonantit olisivat imeytyneet talon rakenteisiin. Tekstistä oli vaikea saada selvää myös orkesterin soittaessa hiljaa. Sivulla lauletut osuudet kuuluivat parempina myös tässä suhteessa.
Mieleen hiipi ehkä jopa sopimaton ajatus: Ei kai vain Franck aika kokemattomana oopperakapellimestarina soitattanut bändiä kovempaa silloin, kun laulettiin aivan hänen korvansa vieressä ja hiljempaa silloin, kun laulajat olivat koko viulusektion takana? Ei voi olla totta? Eihän?
Ennen sarjaa minulla oli vain kalpea mielikuva Rautavaaran säveltäjäluonteesta, nyt tiedän siitä jotakin. Ja taidanpa olla myös (perustellusti?) jotakin mieltä.
Vaikka hivenen vierastankin säveltäjän uusimman tyylin eteerisyyttä, ymmärrän toki antaa sillekin arvoa: kyllä jätkä näkyy orkesterin saavan soimaan tuossakin tyylilajissa!
Konserttisarjassa esitetyistä teoksista minulle osoittautuivat ehdottomasti tärkeiksi ja merkityksellisiksi molemmat pianokonsertot, jousikvintetto ja luultavasti myös 4. sinfonia. Ja tarkoitan että noista teoksista tuli minulle ihan oikeasti tärkeitä! (Tätä ei tapahdu kovin usein.)
Laitoin nuo sävellykset/esitykset mieleni perukoille paikkaan, jonne merkitykselliset taide-elämykset talletetaan. Sieltä niitä sitten tarvittaessa palautellaan mieleen iloksi ja lohduksi...